Poikamaista kuvittelua

Humputtelin eilen koko päivän Lahdessa, jota Suomen Chicagoksikin tituleerataan. Kävin muffinssikahveilla lahtelaisen Sinuhen leipomon vanhimmassa kahvilassa, joka on toiminut samassa paikassa 50-luvulta lähtien. Kauppahallin Thai-ruokapaikassa nautin tulisen lounaan ja Suomalaisen Kirjakaupan löytölaarista mukaan tarttui Dekkarisankarit -kuka kukin on -kirja kuudella eurolla (ovh 75,60 €!). Onnistunut reissu siis.

Lahden ekskursion varsinainen syy oli kuitenkin Radio- ja tv-museon näyttely, joka esitteli kuvittaja Poika Vesannon (1908-1950) laajaa tuotantoa. Vesanto työskenteli Otavan mainospiirtäjänä lähes koko 30-luvun, ja kuvitti Otavalle valtavan määrän kirjankansia. Kaiken kaikkiaan Vesanto teki lyhyeksi jääneen elämänsä aikana yli 200 kirjankantta.

Ja millaisia kansia! Värikylläisiä, tyylikkäitä, herkullisia, lukemaan houkuttelevia. Näyttelytekstien mukaan Vesanto oli sikäli epätyypillinen suomalainen kuvittaja, että hän ammensi vaikutteita amerikkalaisesta populaarikulttuurista ja tavoitteli tyylissään vauhtia ja lennokkuutta. Otavan Poikien seikkailukirjasto -sarjan kannet ovat niin mehukkaita, että sain äkillisen mieliteon hankkia jostain käsiini lapsena rakastamiani Karl Mayn poikakirjoja ja uppoutua taas intiaanipäällikkö Winnetoun maailmaan.

Poika Vesanto oli äärimmäisen tuottelias piirtäjä, joka teki kirjankuvitusten lisäksi muun muassa pilapiirroksia, postikortteja, korttipelejä, mainoksia sekä aikakauslehtien kansia. 30-luvulla ja sotavuosina Vesanto merkitsi Seura-lehdelle samaa kuin Martta Wendelin Kotiliedelle. Vesannon sarjakuvia julkaistiin mm. Ilta-Sanomissa ja Aamulehdessä. Rintamallakin mies antoi kynän sauhuta: jatkosodan aikana TK-piirtäjänä toimineen Vesannon sotapiirroksia säilytetään Sotamuseossa.

Vesannon nimi ei liene suurelle yleisölle tunnettu, eikä hän nauttinut suurta arvostusta elinaikanaan, kuten eivät kuvittajat menneinä vuosikymmeninä yleensäkään. Nykyään graafisella alalla on ihan toisenlaista pöhinää ja kuvittajistakin voi tulla staroja. Esimerkiksi Sanna Annukasta, Kustaa Saksista ja Klaus Haapaniemestä kohistaan ulkomaisissa design- ja sisustuslehdissä tämän tästä.

Onneksi Poika Vesannon tuotannolla on omat faninsa, jotka pitävät hänen töitään esillä esimerkiksi blogeissaan: PopuLAARI ja Pulpetti ovat painetun(kin) populaarikulttuurin historiaa esitteleviä blogeja, joista löytyy tietoa ja kuvia Vesannon töistä.

Kuvitti Poika Vesanto -näyttelyn ovat koonneet Timo Kokkila ja Ville Hänninen, ja sen on tuottanut Tampereen Mediamuseo Rupriikki. Lahdessa kokonaisuus on nähtävillä 29. maaliskuuta asti.

Vesannon tunnetuin kirjankansi lienee Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin?, joka koristaa myös näyttelyjulistetta.

Sydämentuuletusta iranilaisittain

Nojatuolimatkailu sarjakuvien parissa jatkuu Pohjois-Koreasta 90-luvun alun Iraniin. Omaelämäkerrallisista Persepolis -sarjakuvistaan tunnetun Marjane Satrapin (s. 1969) uusin suomennettu teos Pistoja (Like) kertoo eri-ikäisten teheranilaisnaisten rakkauselämästä ja sen puutteesta.

Satrapi itse vietti lapsuutensa Teheranissa, mutta muutti 14-vuotiaana Wieniin pakoon Iranin tiukentunutta hallintoa. Parikymppisenä Satrapi palasi Iraniin, opiskeli yliopistossa ja meni naimisiin, mutta erosi miehestään muutamaa vuotta myöhemmin. Nykyään ranskalaistunut Satrapi elää ja työskentelee Pariisissa.

Marjane Satrapin isoäidin mukaan juoruilu tuulettaa sydäntä. Pistoissa joukko ihmisiä kokoontuu nuoren Marjanen isovanhempien luokse lounaalle. Aterian jälkeen miehet vetäytyvät päiväunille ja naiset siivoavat jäljet. Tee tekeytyy sillä välin samovaarissa, ja kun astiat on tiskattu, sydämentuuletus voi alkaa.

Teekupposten ääressä puidaan tuttujen ja tuntemattomienkin asiat, mutta aika pian naiset alkavat avautua omista kokemuksistaan ja rakkaudessa kokemistaan pettymyksistä. Toiset ovat jo kolmatta kertaa naimisissa, toiset itkevät väärälle miehelle menetettyä neitsyyttä. Yksi ylistää vapaata rakkautta ja lihan iloja, toinen ei ole nähnyt edes lastensa isää alastomana.

Miehet ovat enimmäkseen lieroja, mutta nainenkin voi olla naiselle susi. Teini-ikäisiä tyttäriään vanhoille ukoille tyrkyttävät äidit saavat kuulla kunniansa, samoin hankalat anopit.

Pistoja on pikemminkin kuvakertomus kuin sarjakuva. Satrapi ei käytä lainkaan sarjakuvaruutuja, vaan kirjailee kuvat ja tekstin sivuille jäsentyneeksi sekamelskaksi. Tyyliä kuvaa hyvin kirjan ranskankielinen nimi, Broideries. Toisaalta pistoilla viitataan ompeleisiin, joita nuoret naiset teetättävät lääkärissä hääyötään varten. Iranissa morsianten odotetaan yhä olevan neitsyitä, vaikka aika on ajanut tämän vaatimuksen ohi.

Iranilaisten naisten elämä voi olla säädeltyä ja heidän vapautensa rajoitettua, mutta Satrapin kuvaaman hyväosaisen ja vapaamielisen keskiluokan naiset ovat raivanneet itselleen tilaa myös miesten maailmassa. Keskenään naiset riisuvat huivinsa ja puhuvat seksistä yhtä vapautuneesti kuin Sinkkuelämää -sarjassa konsanaan.

Kun vanha herra Satrapi herää liian aikaisin päiväuniltaan, vaimo patistaa hänet takaisin nukkumaan. Matriarkka ei ole vielä tuulettanut sydäntään tarpeeksi.

Pohjois-Korean pimeä kulissi

Pohjois-Korea on omalla tavallaan maailman kiinnostavin valtio. Se johtuu siitä, että maa on tarkoin varjeltu salaisuus, jonka todelliset kasvot vain harva ulkomaalainen on nähnyt.

Kanadalainen animaattori Guy Delisle (s. 1966) on matkustellut paljon Aasiassa ja piirtänyt kokemuksensa sarjakuviksi. Toissa vuonna WSOY julkaisi Delislen tuoreen sarjakuvareportaasin Myanmarista nimellä Merkintöjä Burmasta.

Pohjois-Korean pääkaupunkiin sijoittuva Pjongjang
ilmestyi suomeksi viime vuonna. Ranskankielinen alkuteos on vuodelta 2003. Delisle oli Pjongjangissa kaksi kuukautta paikallisen animaatiostudion laadunvalvontatehtävissä. Matkalukemisena Delislellä oli George Orwellin 1984.

Länsimaiset animaatiostudiot teettävät työläitä piirroselokuviaan halvan työvoiman Pohjois-Koreassa. Pjongjangin omituisuuksien rinnalla Delisle kuvaakin animaation tekemisen arkea. Ulkomaalaiselle tuo arki on tiukasti säänneltyä: paikallinen tulkki tai opas saattaa vierastyöläisen hotellilta työpaikalle ja takaisin, kulkee koko ajan kintereillä ja pitää huolen siitä, että vieras tutustuu pakollisiin nähtävyyksiin ja vain niihin.

Delislen kuvaamassa Pjongjangissa on pulaa sähköstä, minkä vuoksi lentokentällä on hämärää, hotellin aula on pimeänä ja koko kaupungin kaikki valot sammutetaan yöksi. Rakennuskanta on uutta, sillä Pjongjang tuhoutui lähes täysin Korean sodassa 50-luvun alussa. Mahtipontisia kolosseja on pystytetty sinne tänne tekemään vaikutus ulkovaltoihin, mutta suurin osa niistä on vajaakäytössä, tyhjillään tai keskeneräisiä. Kaikkialla on siistiä, ja "vapaaehtoiset" hyörivät teiden varsilla keräämässä roskia.

Edesmenneen presidentin Kim Il-sungin ja hänen seuraajansa Kim Jong-ilin naamataulut sekä Juche-aatteen iskulauseet tulevat vastaan kaikkialla. Amerikkalaisviha on leppymätöntä, ja uuteen sotaan varustaudutaan niin aseellisesti kuin henkisestikin. Maahan on päästetty satakunta ulkomaalaista avustustyöntekijää, sillä ravinnosta on edelleen pulaa ja kolmannes väestöstä elää ruoka-avun turvin.

Delislen kuva Pjongjangista ei ole kuitenkaan täysin lohduton: länsimaihin tihkuvien tietojen perusteella hän oli varautunut pahempaan. Robottimaisesta tottelevaisuudestaan huolimatta ihmiset ovat ystävällisiä. Delislen ja hänen kivikasvoisen tulkkinsa välille syntyy jonkinlainen ystävyyskin, vaikka kapteeni Sin ei paljon ylimääräisiä juttele. Ulkomaalaisille on tarjolla myös huvituksia: avustusjärjestöjen ja YK:n työntekijät voivat bilettää Diplomaattiklubilla tai kiinalaisten omistamassa yökerhossa.

Yksi kirjan vaikuttavimmista kohtauksista kuvaa Delislen, kapteeni Sinin, oppaan ja autonkuljettajan piknikkiä Pjongjangin ulkopuolella. Pakollisen ja tylsän museovierailun jälkeen miehet pysähtyvät syömään ja juomaan yhdessä, ja aterian jälkeen kukin vetäytyy omiin oloihinsa. Delisle näkee seuralaisensa ensimmäisen ja ainoan kerran aivan tavallisina miehinä, kenet joen rannalla kuljeksimassa, kenet istuksimassa savuketta poltellen. Sillä hetkellä he eivät edusta Pohjois-Korean valtiota, toisin kuin Delislen perässä Pjongjangissa kulkiessaan.

Pjongjang on Delislen henkilökohtainen matkapäiväkirja, jossa hän ihmettelee ja arvostelee sulkeutuneen diktatuurin käytäntöjä, mutta ei pyri rakentamaan kattavaa yhteiskunta-analyysia. Delislen näkökulma on animaattorin ja sarjakuvapiirtäjän, ei tiedemiehen tai tutkivan journalistin. Siitä huolimatta lopputulos on hyvin informatiivinen ja pohdiskeleva.

Delisle onnistuu tallentamaan paljon absurdeja yksityiskohtia kuvareportaasiinsa ja tarjoamaan kiinnostuneille lukijoille uusia tiedonmuruja Pohjois-Korean oloista. Tavallisten pohjoiskorealaisten korvien väliin Delislellä ei kuitenkaan ole pääsyä; muiden maassa vierailleiden tavoin hän joutuu tyytymään tarjottuihin kulisseihin ja niiden paljastaviin säröihin.

Sisustuslehtien lumo

Jos pahe määritellään joksikin sellaiseksi, johon ihminen törsää rahojaan silloinkin kun siihen ei olisi varaa, sisustuslehdet ovat kiistaton paheeni. En pysty vastustamaan niitä. Parhaat yksilöt tuottavat suunnatonta esteettistä mielihyvää, ruokkivat pesänrakennusviettiäni ja vahvistavat -ehkä valheellisestikin- elämänhallinnan tunnettani. Niissä on jotain turvallista, rauhoittavaa ja lupaavaa.

Lehdet kietoivat minut pauloihinsa jo lapsena: muistan vieläkin kummitätini Amerikasta tuomat sisustuslehdet ja niiden 70-lukulaiset olohuoneet. Nykyään on keittiö-, kylpyhuone- ja makuuhuone-ekstroja, mutta silloin panostettiin oleskelutiloihin. Ihmisiä kuvissa ei juuri näkynyt, paitsi lehtien lukuisissa tupakkamainoksissa, joissa hohtavan valkoisin hampain hymyilevät naiset uhkuivat terveyttä ja elinvoimaa. (En ikinä tajunnut niitä mainoksia; miksei niissä ollut kohtalokkaita femme fatale -tyyppejä holkki punattujen huulien välissä? Miten ne pikeepaitaiset tenniksenpelaajanaiset muka edistivät tupakanhimoa?)

Yksi ensimmäisistä omilla rahoillani ostamistani kirjoista oli Lorrie Mackin Pienten tilojen sisustaminen (1988), jonka kuvat osaan ulkoa. Sittemmin olen siirtynyt kirjoista lehtiin: todella hyviä, arvonsa säilyttäviä sisustuskirjoja on harvassa, mutta sisustuslehdet ovat muuttuneet vuosi vuodelta paremmiksi.

Onnistuneen lehtiyksilön ostamista voi pitää investointina, sillä sisustuslehdet kestävät muotilehtiä paremmin aikaa ja niihin voi palata uudestaan vuosienkin päästä. Parhaat lehdet ovat kuin arvokoruja: niitä säilytetään piilossa katseilta, mutta silloin tällöin ne otetaan esille ihailtaviksi tai käytettäviksi. Ne eivät vanhene, sillä ne ovat samanaikaisesti ajattomia ja kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia. Lehdet eivät tietenkään säilytä rahallista arvoaan korujen tapaan, mutta eihän mieluisia korujakaan myydä muutoin kuin pakon edessä.

Olen tilannut monia sisustuslehtiä kotiin, mutta nykyään ostan mieluiten irtonumeroita. Harvan lehden koko vuosikerta on omistamisen arvoinen. Irtonumeron ostaja voi valita parhaat päältä ja jättää heikommat yksilöt kauppaan. Näin saa kerättyä itselleen kirjaston, jossa on pelkästään helmiä. Tilaajana postiluukusta putoaa myös vaatimattomampia numeroita, jotka on kierrätettävä eteenpäin. Jos ostaa vain itseään puhuttelevia irtonumeroita, niistä ei halua luopua lainkaan.

Irtonumeron ostamiseen liittyy myös se ihana tunne, kun antaa houkutukselle periksi ja saa jotain himoitsemaansa. Kaupan lehtihylly tekee minulle saman kuin karkkihylly lapsille. Lehtien ostaminen yksitellen on yksinkertaisesti palkitsevampaa kuin niiden tilaaminen. Ja loppujen lopuksi kyse on kuitenkin suhteellisen halvasta huvista.

Vaikka lehdet ovat pullollaan ihania tavaroita, en yleensä koe houkutusta ostaa esineitä omaksi. Kotini on jo täynnä tavaraa ja hyvä sellaisenaan. Minulle riittää, että saan katsella kuvia. Tarpeessa ja sen tyydyttymisessä on jotain samaa kuin kaunokirjallisuuden lukemisessa: kirjojen kautta saa kokeilla muiden elämää, kokea toisen ajan ja paikan, mutta pitää silti oman elämänsä ja olla tyytyväinen siihen. Myös sisustuslehtien avulla voi laajentaa haaveidensa kehää ja vaellella huoneissa, jotka uhmaavat tosielämän ahtautta. Vaelluksen jälkeen tuota ahtautta katsoo uusin silmin ja toteaa, että se näyttää kotoisalta, omalta.

Suosikit:

Elle Interiör. Ruotsin ja ehkä koko maailman paras sisustuslehti. Syötävän ihania kuvia, paljon herkkuja maksimalisteille ja 50-lukuun mieltyneille. Runsas, värikäs ja nuorekas. Aina onnistunut kansi. Kallis: irtonumero kahdeksan euroa, eikä juuri halvempi tilattuna.

Sköna hem. Kannet eivät Elle Interiörin tasoa, mutta sisältö niin ikään runsas ja houkutteleva. Monipuolinen. Ehkä hivenen konservatiivisempi ja keski-ikäisempi kuin Elle Interiör. Irtonumeron hinta kohdallaan: 6,40 €.

Deko. Ehdoton suosikkini kotimaisista lehdistä. Paljon pieniä kerrostaloasuntoja, retroa ja pienen budjetin ideoita. Nuorekas ja kaupunkilainen, sinkkujen ja nuorten perheiden asumiseen erikoistunut.


Näitäkin luen:

Elle Decoration. Tyylikäs ja persoonallinen brittilehti. Ei yhtä maanläheinen kuin ruotsalainen vastineensa. Isolla rahalla tehtyjä sisustuksia ja taiteilijoiden erikoisia koteja. Tietty saavuttamattomuus etäännyttää. Lehdestä puuttuu lämpöä. Kannet useimmiten upeat. Ei kovin kallis tilattuna, n. 5 €/numero.

Living etc. Värikäs, nuorekas ja kaupunkilainen brittilehti. Vähän liikaa sillisalaattia, ei yhtä näyttävä visuaalisesti kuin Ellet.

Bo Bedre. Pohjoismaisten sisustuslehtien klassikko. Tanskalaislehteä sai jonkin aikaa Akateemisesta kirjakaupasta, mutta ilmeisesti kysyntä ei riittänyt, sillä viime vuosina sitä ei ole hyllyssä näkynyt. Ruotsalaislehtien veroinen, tosin tylsemmillä kansilla varustettu ja ehkä hitusen enemmän kallellaan valkoiseen minimalismiin.

Koti ja keittiö. Mitäänsanomattomat ja valjut kannet kätkevät sisälleen makupaloja. Monipuolinen mutta epätasainen. Taitto sekava ja visuaalinen ilme kirjava: lehti on ahdettu liian täyteen ja fontteja on joka lähtöön. Kodikkain kotimainen.

Hus & Hem. Yleensä värikäs ja houkutteleva kansi. Selvästi lapsiperheille suunnattu. Mukana myös maaseutuasumista, paljon tuunausjuttuja. Kotimainen vastine Talo & Koti ei yllä samalle tasolle.

Glorian koti. Lehti oli pitkään epäkiinnostava: yläluokkaisuutta ihannoiva mutta usein hengetön, jopa tyylitön. Tuntui siltä, että kohderyhmänä olivat keski-ikäiset rouvat, joilla on rahaa mutta ei liiemmin makua. Liikaa tahatonta kitchiä ja nousukasmaista luksusta. Viime aikoina lehti on petrannut ja ottanut askeleen kodikkaampaan suuntaan. Tuorein numero (3/2010) on suorastaan upea.

Avotakka. Mainstream-lehti yllättää välillä raikkaudellaan, mutta on kaiken kaikkiaan liian konservatiivinen makuuni. Ripaus boheemisuutta tekisi hyvää yli nelikymppiselle lehdelle.


En tykkää:

Divaani. Odotukset olivat korkealla, kun Suomen parhaan 30+ naistenlehden eli Olivian perhe laajeni sisustuslehdellä. Mutta Divaani on aivan liian suureellinen minun makuuni. Siinä panostetaan suuriin ja näyttäviin tiloihin, erikoiseen arkkitehtuuriin ja luksukseen. Pientä ja kodikasta on turha hakea lehden sivuilta, samoin retroa. Kannet eivät houkuttele, ja lehden nimi on jotenkin nolo. Plussaa ainoastaan ulkoilmakuvista ja maisemista, joita lehdessä on tavanomaista runsaammin.

Plaza koti. Inhokkini. Näyttää tuotekatalogilta tai asuntomessujen mainokselta. Hengetön, kliininen ja tylsä. Kaikki on uutta ja kiiltävää.

Rickie Lee, teenkö elämäni virheen?

En ole koskaan ollut erityisen live-orientoitunut musiikin kuuntelija. Silloin kun vielä ostin paljon levyjä, pidin kannattavampana investoida pari kymppiä äänitteeseen kuin konserttilippuun. Kaikki omistamani levyt ovat studioalbumeja; live-taltiointeja en ole oppinut arvostamaan. Tai teoriassa kyllä, mutta käytännössä en.

Keikoilla olen käynyt paljonkin, mutta kipurajani on mennyt parissa kolmessa kympissä: sen enempää en ole tainnut koskaan maksaa konserttilipusta. Ehkä en vain ole fanittanut ketään isoa staraa tarpeeksi.

Mutta pienemmälläkin rahalla olen onnistunut keräämään ikimuistoisia elämyksiä muistini musiikkiosastolle: Suzanne Vega ja erityisesti hänen lämmittelijänsä Keren Ann Pariisissa, Ultra Bran Tavastian keikat 90-luvun loppupuolella, Shadowplay edesmenneellä Alahuoneella, stadioneista vasta haaveileva Kent Tavastialla Isola-levyn ilmestymisen aikoihin... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Savoyssakin ennätin käydä useamman kerran maailmanmusiikkia kuuntelemassa ennen kuin lippujen hinnat karkasivat käsistä. Klezmer-musiikkiin taisin hurahtaa juuri Savoy-teatterissa. Juhlaviikkojen Huvilassa olen raaskinut käydä kerran kesässä, mutta teltan ulkopuolella on tullut istuttua useamminkin.

Ilmaiseksi olen onnistunut kuulemaan ja näkemään vaikka mitä: Anouar Brahem Sevillan yliopiston sisäpihalla, Trilok Gurtu ja Asian Dub Foundation niin ikään Sevillassa pidetyillä ilmaisfestareilla, Femi Kuti Màlagassa, Einstürzende Neubautenin loppuunmyyty Tavastian keikka, jonne kaveri voitti liput Radio Helsingistä... Goldfrappiakin kuulin kerran katufestareilla Pariisissa, mutta väenpaljouden takia en nähnyt vilaustakaan bändistä, joten muistijälki jäi perin haaleaksi, vaikka yhtyeestä kovasti tuolloin pidinkin.

Edellisessä työpaikassani oli joitakin lyömättömiä työsuhde-etuja, kuten vapaa pääsy oman talon keikoille. Noiden kissanpäivien kohokohtia olivat Nouvelle Vaguen ja The Tiger Lilliesin konsertit. Ahkera piippuhyllyllä istuminen sai minut huomaamaan myös sen, miten rennosti musiikista voi nauttia, jos sen kuulemisesta ei ole pulittanut montaa kymppiä. Turhantarkan kriittisyyden voi jättää narikkaan, kun ei tarvitse miettiä, saako rahoilleen vastinetta vai olisiko nekin kympit sittenkin pitänyt säästää johonkin elintärkeään, kuten ruokaan.

Lipun ostanut kulttuurin kuluttaja arvioi esitystä käyttäen investointinsa suuruutta mittapuuna. Hän ei siis välttämättä pysty unohtamaan olevansa kuluttaja, maksava asiakas, mikä saattaa varjostaa taide-elämystä. Vapaamatkustajana sen sijaan virittyy huolettoman vastaanottavaisuuden taajuudelle. Silloin voi olla helpompaa keskittyä olennaiseen ja tarvittaessa osoittaa armollisuutta artistille.

En tietenkään tarkoita sitä, etteikö artisteille ja keikkajärjestäjille pitäisi ja kannattaisi maksaa. Kaikin mokomin; useimmiten kokemus on varmasti hintansa väärti. Olen jopa kyseenalaistanut entisen tapani ostaa levyjä konserttilippujen kustannuksella. Ehkä olisin toiminut toisin, jos olisin tiennyt, miten helpoksi ja halvaksi musiikin kotikuuntelu jakelukanavien monipuolistumisen myötä muuttuu. Tarpeettomiksi käyneiden cd-levyjen sijaan minulla voisi nyt olla enemmän muistoja.

Tällä hetkellä elän kuitenkin taloudellisella säästöliekillä ja suhtaudun entistäkin kitsaammin live-musiikkiin. Levyjäkään en juuri osta; ulottuvillani on niin valtavat määrät musiikkia ihan ilmaiseksi, että en tiedä miten päin korvani asettelisin. Tielleni on kuitenkin ilmaantunut houkutus: Rickie Lee Jones esiintyy Tavastialla tiistaina. Jos en olisi näin tiukkapipoinen rahankäyttöni kanssa, menisin kuuntelemaan häntä. Häntä jos ketä.

Rickie Lee Jones on yksi pitkäaikaisimmista musiikillisista rakkauksistani, jonka levyt Ghostyhead (1997), It's Like This (2000) ja The Evening of My Best Day (2003) lähtisivät autiolle saarelle mukaan. Minua vannoutuneempaa fania saa Suomesta hakea -tai niin kuvittelen. Minun kuuluisi mennä Rickie Lee Jonesin konserttiin, maksoi mitä maksoi.

En kuitenkaan ole menossa. En yksinkertaisesti arvosta live-kokemusta niin korkealle, etenkään tällaisena rajallisten resurssien keväänä. Ehkä pihistelen väärässä kohdassa. Vetoan vaikeaan live-suhteeseeni: levyiltä kuunneltuna Jonesin musiikki on minulle elävää ja ajatonta. Se vie kuvitteelliseen Amerikkaan tai omiin mielenmaisemiini. Siksi minun ei ole välttämätöntä nähdä Rickie Lee Jonesia Helsingissä kevättalvella 2010, uusimman ja vielä vieraan Balm in Gilead -levyn kappaleita esittämässä. Ties vaikka illuusio särkyisi.

Rickie Lee, olen silti uskollinen ihailijasi. Kehotan kaikkia elävän musiikin päälle ymmärtäviä, hyvätuloisia illanvirkkuja ostamaan 36 euroa maksavan lipun ja menemään Tavastialle tiistaina. Itse tulen vielä katumaan ja kiroamaan ontuvat perusteluni kotiinjäämiselle.

P.S. Kaivoin muististani yhden viidenkympin konserttipiletin: Sigur Rós Kulttuuritalolla elokuussa 2008. Olihan se hieno. Mutta unohtumattomin Sigur Rósiin liittyvä muistoni on Islannin matkaltani saman vuoden helmikuussa: köröttelin bussilla lumisten vuoristomaisemien halki ja kuuntelin Hoppípollaa mp3-soittimesta repeatilla. Olin pakahtua.

Hassu hurja lapsuus

Kouvolan Taidemuseosta on tullut kantamuseoni. Osittain tämä selittyy sillä, että 98-vuotias isoisäni asustaa museon naapurissa, Kaunisnurmen vanhainkodin dementikko-osastolla. Mukana on myös harmistusta siitä, että läheskään kaikki paikalliset eivät museossaan muista käydä, mikä on sääli. Mutta en minäkään pelkästään käytännöllisen sijainnin ja kannatuksen vuoksi taidemuseossa käy; sisällöt ratkaisevat.

Kesällä näin kantapaikassani kiinalaista nykytaidetta. Syksyllä museon valtasivat Marikka Kiirikoffin arkista ja mystistä oudon kiehtovasti yhdistävät maalaukset. Nyt esillä on Maria Kausalaisen (s. 1975) niin ikään arjen ja fantasian välimaastossa risteileviä teoksia.

Kausalainen perheineen asuu Kausalan entisen meijerin vanhaa päätyä. Itselläni on toinen koti rakennuksen uudemmassa päädyssä, joten tällä kertaa minut houkutteli taidemuseoon myös ulkotaiteellinen syy: naapurin uteliaisuus.

Yhdessä -niminen näyttely kuvaa erilaisia perheitä, eikä vähiten Kausalaisen omaa, seitsenhenkistä uusperhettä. Viime vuosisadan alun perhepotrettien hengessä Kausalainen on valokuvannut itseään ja miestään sekä erilaisia perhekokoonpanoja: yksinhuoltajia ja homopareja lapsineeen, monikulttuurisia perheitä, nuoria pareja ja tyhjään pesään jääneitä vanhuksia. Katsoja saattaa yllättää itsensä ihmettelemästä, miten kuvat liittyvät toisiinsa; ydinperheen idea istuu niin tiukassa, että lapsetonta paria ei välttämättä heti hahmota perheeksi ollenkaan.

Perhepotrettien lisäksi Kausalainen on modernisoinut huoneentaulujen tekstejä ja videoinut kotileikkejä leikkiviä lapsia. Erilaisia tekniikoita kokeileva taiteilija on myös maisemoinut vanhoja lusikoita tavalla, joka tuo mieleen kierrätyksen ja käsitetaiteen mestarillisesti yhdistävän Anu Tuomisen (s. 1961) teokset.

Parhaimmillaan Kausalainen on kuitenkin kuvatessaan hurjien naamioiden taakse kätkeytyneitä poikiaan jossakin Etelän rehevän kasvillisuuden keskellä. Fotopolymeeritekniikalla toteutetuissa kuvissa on taianomainen tunnelma. Leikki, ihmetys, sisaruus, mielikuvitus ja lapsen leikinjälkeinen väsymys ovat tallentuneet kuviin tarkasti, mutta jokin paljon salamyhkäisempikin on antanut vangita itsensä siinä sivussa. Lapsuuden taika on tavoitettu yhtä hienovaraisesti kuin Spike Jonzen avantgardistisessa Hassut hurjat hirviöt -elokuvassa.


Maria Kausalaisen Yhdessä -näyttely on esillä Kouvolan Taidemuseossa 21. maaliskuuta asti. Marikka Kiirikoffin maalauksia voi nähdä Helsingissä vielä tämän viikon ajan, Koristein suljettu huone -näyttely Galleria Jangvassa 7.3. asti.