What is your favorite journey?
"Looking out the window."

-Edward Gorey Vanity Fairin haastattelussa lokakuussa 1997

tiistai 18. toukokuuta 2010

Hauskasti ja omakohtaisesti Lähi-idästä

Huomaan lukeneeni viime aikoina paljon omaelämäkerrallisia sarjakuvia ja sarjakuvan muotoon puettuja matkakertomuksia. Samalla linjalla jatketaan.

Aino Sutisen (s. 1983) Taksi Kurdistaniin (Asema 2009) on mielenkiintoinen ja mukaansatempaiseva sarjakuvakirjanen Sutisen Lähi-idän reissusta syyskesällä 2008. Sutinen lähti pelottomasti matkaan yksin ja uskaltautui niin Syyriaan, Iraniin kuin Pohjois-Irakiinkin.

Sarjakuvapiirtäjän idän valloitus alkoi Istanbulista, josta matka jatkui Turkin keskiosiin. Tarkoitus oli jatkaa sieltä Georgiaan, mutta Etelä-Ossetian taistelujen vuoksi matkasuunnitelmaan tuli muutos, ja Sutinen suuntasikin Syyrian kautta Iraniin.

Sutinen kuvaa hauskasti rajaviranomaisten tiukkaakin tiukemman ja leväperäisen välimaastossa häilyvää toimintaa, joka saa usein absurdeja piirteitä. Kuvallisiin muistiinpanoihin pääsevät myös muut matkaajat, joiden kirjo ulottuu australialaisista junteista toisiin yksin matkustaviin naisiin sekä extreme-reppumatkailijoihin, jotka ovat liikkeellä liftaten tai pyöräillen.

Syyriassa Sutinen taltioi sarjakuvamuistiinpanoihinsa hammam-kylpylässä näkemäänsä napatanssia ja koristeltuja autoja, mutta myös televisio-ohjelmien pikakelattuja suutelukohtauksia ja internet-sensuuria. Damaskoksen basaarista hän löytää itselleen riittävän peittävän vaatekerran seuraavaa määränpäätään varten.

Iranissa Sutinen kiinnittää huomiota persialaiseen naiskauneuteen, joka ei ole lainkaan niin verhottua kuin ulkomailla kuvitellaan. Yllätyksenä tulee myös liberaalin Pohjois-Teheranin asukkaiden vapaamielisyys ja paastoa edellyttävän ramadanin aikaiset salasyöttölät.

Lähes kaikki Sutisen tapaamat teheranilaiset vastustavat maansa hallintoa. Persepoliksessa tapaamaltaan kaupunkisuunnittelun opiskelijalta hän kuulee, että islamilainen hallitus vähentää farsin kielen opetusta kouluissa, koska arabia on Koraanin kieli. Hallinto ei muutenkaan arvosta Persian vanhaa kulttuuria, ja esimerkiksi Persian alkuperäinen uskonto, zarathustralaisuus, on pannassa.

Missä ikinä Sutinen liikkuukin, hänen perässään roikkuu ihailijoita. Välillä tilanteet muuttuvat pelottaviksi, mutta enimmäkseen yksin liikkuva nainen voi ilmeisesti tuntea olonsa kohtalaisen turvalliseksi Lähi-idässä. Myös apu on lähellä: ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä osuu Sutisenkin tielle tuon tuosta.

Iranista matka jatkuu Azerbaidzaniin ja taas Turkkiin, josta Sutinen ottaa taksin Pohjois-Irakin kurdialueelle. Siellä yksinäinen naismatkustaja tuntee ensimmäisen kerran pelkoa; sotatoimien läheisyys vie yöunet, eikä kaupungilla uskalla liikkua pimeän tultua. Sähkökatkokset ovat yleisiä ja ulkosalla tuntuu liikuskelevan pelkkiä miehiä. Pari päivää Kurdistanissa riittää, ja Sutinen ottaa taksin takaisin Turkin puolelle.

Paluumatkallaan takaisin Istanbuliin Sutinen kokee herttaisen lomaromanssin turkkilaisen vaatekauppiaan kanssa. Kaiken koetun jälkeen Istanbul tuntuu modernilta ja länsimaiselta suurkaupungilta. Albumi loppuu hieman töksähtäen väsyneen reppumatkaajan kotiinpaluuseen.

Sosiologiaa ja kehitysmaatutkimusta opiskellut Sutinen on tehnyt taustatyönsä hyvin ja suhtautuu enimmäkseen ennakkoluulottomasti kohtaamiinsa ilmiöihin. Pientä väärintulkintaa ilmenee kohtauksessa, jossa mattokauppias kieltäytyy kättelemästä Sutista. Hupaisia ovat hetket, jolloin Sutinen huomaa puolustavansa jonkin maan tai kulttuurin käytäntöjä länsimaita ihaileville paikallisille.

Aluksi Sutisen rohkeutta ihmettelee, mutta lukemisen myötä käy ilmeiseksi, ettei länsimaisen naisen ole lainkaan mahdotonta matkustaa omin päin Lähi-idässä. Taksi Kurdistaniin onkin paitsi informatiivinen ja lempeän humoristinen, myös emansipoiva ja rohkaiseva.


Lisää kantaaottavia citykanisarjiksia Sutisen Taksi Absurdistaniin -blogissa.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

"Kauhua, kauhua, lisää kauhua!"

Lapsena luettujen tai katseltujen kuvakirjojen mieleen painama muistijälki voi olla uskomattoman voimakas. Yksi oman varhaislapsuuteni vaikuttavimmista kirjoista oli Gyo Fujikawan Sleepy Time (1975), joka on ilmeisesti käännetty suomeksi vuonna 1978 nimellä Nukkumatti kutsuu. Oletan, että meillä luettiin tuota suomennosta. Teksti ei kuitenkaan ollut pääosassa, vaan ne kuvat.

En muistaisi kirjan tekijän tai itse kirjankaan nimeä, jos en olisi sattumalta törmännyt siihen verkkokauppa Etsyssä. Kansikuvan näkeminen aiheutti minussa pienoisen tunnekuohun, ja siirryin välittömästi ajassa 31 vuotta taaksepäin. Nukkumatti kutsuu oli se kirja, jonka lukemisen jälkeen vaadin uusintaa ja huudahdin ihastuneena: "Kauhuu, kauhuu, lisää kauhuu!". Kirjassa oli siis jotakin ihanan pelottavaa. Muistan myös lumoavan kuvan, jossa laiskiainen riippuu ylösalaisin oksaltaan; kirjassa nimittäin esitellään ihmisten ja eläinten erilaisia nukkumatyylejä.

Etsyn löydökseni innoittamana perehdyin kirjan kirjoittaneen ja kuvittaneen Gyo Fujikawan tarinaan, joka onkin mielenkiintoinen. Gyo (1908-1998) syntyi Kaliforniassa japanilaisille vanhemmille ja nimettiin hänen isänsä ihaileman kiinalaisen keisarin mukaan. Amerikanjapanilaiselle tytölle annettiin siis kiinalaisen miehen nimi. 19-vuotiaana Gyo meni kihloihin, mutta suhde kariutui muutaman vuoden kuluttua. Kuten niin monet lastenkirjailijat, Gyo Fujikawakin pysyi naimattomana ja lapsettomana koko ikänsä.

Fujikawa opiskeli kuvataiteita Los Angelesissa ja vietti vuoden myös Japanissa 1930-luvun alussa. Hän työskenteli Walt Disneylle, kunnes muutti vuonna 1941 New Yorkiin. Kun Japani samana vuonna hyökkäsi Pearl Harboriin, Gyon vanhemmat joutuivat yli sadan tuhannen muun Yhdysvalloissa asuvan japanilaisen tavoin "uudelleensijoitetuiksi" leirille Arkansasiin. Sota-ajan hysteria sai amerikkalaiset vieroksumaan japanilaisia naapureitaan, ja myös USA:n hallitus kuvitteli länsirannikolla asuvien japanilaisten muodostavan uhkan valtion turvallisuudelle.

New Yorkissa Gyo työskenteli mainostoimistoille, kunnes jättäytyi vuonna 1951 freelanceriksi ja alkoi kuvittaa lastenkirjoja. Kaiken kaikkiaan Fujikawa kuvitti yli 50 lastenkirjaa, joista 45 hän myös kirjoitti. Kirjoja on käännetty 17 kielelle ja julkaistu 22 maassa. Lisäksi Fujikawa suunnitteli postimerkkejä sekä elintarvikepakkauksia, joista lisää täällä.

Gyo Fujikawa oli ensimmäinen valtavirran lastenkirjailija ja kuvittaja, jonka piirroksissa esiintyi erilaisia etnisiä taustoja edustavia ihmisiä. Fujikawan monikulttuurisessa piirrosmaailmassa kaikki lapset leikkivät keskenään, ihonväriin katsomatta. Kirjailija oli siis edellä aikaansa.

Fujikawa on myös itse huomauttanut, että hänen lastenkirjoissaan esiintyy vain harvoin aikuisia. Ehkä juuri aikuisten puuttuminen selittää sen, miksi yöllinen Nukkumatti kutsuu oli niin kiehtova ja jännittävä.

En tiedä, miten uudet sukupolvet ovat Fujikawan maailman löytäneet. Siitä päätellen huonosti, että Helsingin kaupunginkirjastosta lempikirjaani löytyy vain yksi kappale, ja sekin on Pasilan kirjavaraston kätköissä. Uutta painosta ei siis ole otettu. Sääli.

Gyo Fujikawan nekrologi The New York Timesissa 7.12.1998