Jokin hyvä saattaa toimia

Hyväntuuliset ja aurinkoiset elektropop-biisit ovat lyömättömiä elämänilon lähteitä. Viime vuosina suoranaista riehaantumista ovat aiheuttaneet mm. amerikkalaisen MGMT:n Kids sekä brittiläisen The Ting Tingsin That's Not My Name. Vähän sama efekti oli viime kesänä australialaisen Empire of the Sunin hittibiiseillä We Are The People, Standing On The Store ja Walking On A Dream, jotka tulvivat joka tuutista heinäkuisella Italian matkalla, mutta ilahduttivat aina vain.

Pohjoisirlantilaisen Two Door Cinema Clubin Something Good Can Work voi hyvin olla tämän kevään pelastus. MGMT:n Kidsin tavoin kappale onnellistaa välittömästi, ja maaliskuun alussa ilmestyvältä Tourist History -esikoislevyltä löytyy myös muita varsin tarttuvia syntsaralleja, kuten Undercover Martyn ja This Is The Life. Rokimpi I Can Talk tuo mieleen ruotsalaisen The Soundsin.

Kolmihenkinen Two Door Cinema Club luottaa kitaroihin ja koskettimiin ja taikoo rumpubiitit tietokoneelta. Keikoille on kuulemma palkattu ihka oikea rumpali. Yhtyeen soundi on sukua ruotsalaiselle The Embassylle, jonka Futile Crimes -esikoisalbumin (2002) aloitusbiisi Boxcar kuuluu myös syntikkapohjaisten elämänilopillereiden parhaimmistoon.

Jos kevät uhkaa vetää mielen matalaksi, kannattaa ottaa Something Good Can Work kuunteluun. Saattaa nimittäin toimia.

myspace.com/twodoorcinemaclub

Hitaasti hyvä tulee

Kävin pitkästä aikaa entisellä työpaikallani Amos Andersonin taidemuseossa. Sinne minut houkutteli mukavasti julkisuutta saanut Stiina Saariston Ein kleines Monster -näyttely. Kaltaiselleni hitaudesta haaveilevalle mutta kärsimättömyyden kanssa kilvoittelevalle ihmiselle näyttely oli ällistyttävä kokemus. Saariston työskentelytapa edellyttää nimittäin poikkeuksellista pitkäjänteisyyttä ja uskoa omaan tekemiseen.

Stiina Saariston (s. 1976) työt ovat valtavankokoisia lyijykynä- ja värikynäpiirustuksia. Aiheena on lähes poikkeuksetta Saaristoa itseään etäisesti muistuttava nainen, jolla on keski-ikäisen naisen tanakka vartalo ja huokoinen iho, mutta lapsen ilmeet, vaatetus ja rekvisiitta. Saaristo kuvaa naisen ja ihmisen elämän kauhuja ja kipupisteitä tarkkanäköisesti, estottomasti itsestään ammentaen. Psyykessä on alueita, jotka eivät tunne tai tottele ikää, ja tämän monikerroksisuuden Saaristo tavoittaa hienosti.

Saariston tarkkuus on psykologista, yhteiskunnallista ja teknistä. Työt ovat yksityiskohdista raskaina ja niiden lähempi tarkastelu paljastaa ihailtavan suuritöisyyden. Jossakin haastattelussa Saaristo kertoi piirtävänsä yhtä isoa teosta vuoden. Samassa jutussa hän mainitsi joskus miettineensä, olivatko valmiit työt nähdyn vaivan arvoisia, mutta totesi epävarmuuden karisseen iän myötä. Hyvä niin, sillä kyllä ne ovat.

Saariston groteskit hirviönaiset ovat näytteillä Amoksella 8. maaliskuuta asti.

Kuka kääntäisi Seilorin ja Pekan?

Jockum Nordström (s. 1963) on ruotsalainen kuvataiteilija, jonka töitä on mm. New Yorkin MoMan kokoelmissa. Nordströmin mainioita Sailor och Pekka -lastenkirjoja ei ole suomennettu, mutta ruotsia taitamattomien onneksi tarinoiden pääosassa ovat kuvat.

Sailor och Pekka kertoo entisestä merimiehestä Sailorista ja hänen koirastaan Pekasta, jotka asuvat jossakin Havannaa muistuttavassa, kuvitteellisessa kaupungissa. Sailor hoitaa kotia Pekan pelatessa pasianssia tai katsellessa televisiota. Välillä parivaljakko lähtee kaupungille hoitamaan asioita, ja trilogian ensimmäisen kirjan nimi onkin Sailor och Pekka gör ärenden på stan. He käyvät pelaamassa biljardia, ottamassa Sailorille uuden tatuoinnin ja kirkossa kuuntelemassa ystävänsä rouva Jacksonin gospelkuoroa. Joutuvatpa he kerran keskelle puukkotappeluakin kesken pyttipannun syömisen. Onneksi rouva Jacksonin apu on aina lähellä, silloinkin kun merimiehemme sairastuu vakavaan keuhkokuumeeseen kirjassa Sailor blir sjuk.

Sarjakuvamaisesti etenevät tarinat ovat yksinkertaisuudessaan nerokkaita. Vaikka ne noudattavat lastenkirjojen rakennetta, ne puhuttelevat aikuista lukijaa valloittavalla epäsovinnaisuudellaan ja inhimillisyydellään. Sailor och Pekka tutustuttaa myös Jockum Nordströmin omintakeiseen piirrostyyliin, jota Suomessa ei tietääkseni ole vielä päässyt näkemään näyttelyissä. Täällä tunnetumpi lienee Nordströmin puoliso, Taidehallissa syksyllä 2007 esittäytynyt Karin Mamma Andersson.

Kääntäisipä joku Sailor och Pekka -kirjat suomeksi! Japaniksikin ne on jo käännetty; japanilaiset tunnetusti ymmärtävät hyvän päälle. Ehkä käännän trilogian itse. Täytyisi vain löytää kustantaja, joka innostuisi lastenkirjan ja taidekirjan väliin putoavasta kummajaisesta. Ruotsinkielisenä kolme kirjaa sisältävän yhteisniteen Sailor och Pekka voi ostaa ainakin täältä.

Charlotte magneettikentässä

Charlotte Gainsbourgin rooli Lars von Trierin Antichristissa oli niin hurja, että elokuvan nähtyäni epäilin, etten enää koskaan pystyisi kuuntelemaan Gainsbourgin musiikkia ilman kauhumielleyhtymiä. Onneksi Gainsbourg on niin hyvä muusikko, että hänen uutta levyään IRM:iä kuunnellessa ei tule lainkaan ajatelleeksi näyttelijä-Gainsbourgia.

IRM on ranskankielinen nimitys magneettikuvaukselle. Gainsbourg oli pari vuotta sitten vesihiihto-onnettomuudessa, jonka seurauksena hän sai aivoverenvuodon. Magneettikuvauslaitteet tulivat tutuiksi jälkiseurannan aikana. Levyn nimikappale IRM kertoo Gainsbourgin kokemuksista magneettikentän keskiössä ja tilanteeseen liittyvästä eksistentiaalisesta hämmennyksestä. Muilla kappaleilla ei ole suoranaisesti mitään tekemistä sairaalamaailman kanssa.

Edellisellä 5:55-levyllä Gainsbourg teki yhteistyötä Airin ja Jarvis Cockerin kanssa, IRM on Gainsbourgin ja Beck Hansenin yhteinen yritys. Beck on säveltänyt levyn kappaleet ja sanoittanut ne yhteistyössä Gainsbourgin kanssa. IRM on edeltäjäänsä parempi, monipuolisempi ja jotenkin orgaanisempi. Suurin osa kappaleista on alle kolmeminuuttisia ja sellaisina melko helposti lähestyttäviä, napakoita ja tarttuvia. Levyn tunnelmassa on viileästä tyylikkyydestä huolimatta lämpöä ja aurinkoisia sävyjä; 5:55 oli melankolisempi ja raskassoutuisempi.

Ensimmäiseksi ihastuin naivistisen Me and Jane Doe -kappaleen heleään afrikkalaistunnelmaan, seuraavaksi Time of the Assassinsin komean ilmavaan kertosäkeeseen. Aistikas Trick Pony -kappale tuo mieleeni Martina Topley-Birdin ja Trickyn yhteistyön. Koneäänillä leikittelevä IRM, orientaalinen Voyage ja eteerinen Vanities ovat oikein onnistuneita. Sen sijaan ensimmäiseksi singleksi valittu Beckin ja Gainsbourgin duetto Heaven Can Wait ei ole levyn parhaita kappaleita, kuten ei ollut edellisenkään levyn ensimmäinen sinkku The Songs That We Sing.

Monissa arvosteluissa on oltu helpottuneita siitä, että tytär-Gainsbourgin levy(i)llä ei ole kovin ilmeisiä vaikutteita hänen isältään Serge Gainsbourgilta. En tiedä, miksi se olisi niin paheksuttavaa, mutta pelkoa siitä ei tosiaan ole: IRM ammentaa vaikutteita niin monista musiikillisista lähteistä, että isä-Gainsbourgin tuotanto ei ainakaan minulle tule kertaakaan mieleen. No, ehkä Le Chat du Café des Artistesin kohdalla vähän, mutta sekin voi selittyä kappaleen ranskankielisyydellä. Beckmäisyys on paljon selvemmin havaittavissa, mutta ainakaan Beckin musiikin ystäviä sen ei luulisi haittaavan.

Hieno levy, eklektisyydessäänkin omalaatuinen. Eikä yhtään pelottava tai masentava, eli Antichristin säikäyttämienkin kannattaa ottaa kuunteluun.