Poikamaista kuvittelua

Humputtelin eilen koko päivän Lahdessa, jota Suomen Chicagoksikin tituleerataan. Kävin muffinssikahveilla lahtelaisen Sinuhen leipomon vanhimmassa kahvilassa, joka on toiminut samassa paikassa 50-luvulta lähtien. Kauppahallin Thai-ruokapaikassa nautin tulisen lounaan ja Suomalaisen Kirjakaupan löytölaarista mukaan tarttui Dekkarisankarit -kuka kukin on -kirja kuudella eurolla (ovh 75,60 €!). Onnistunut reissu siis.

Lahden ekskursion varsinainen syy oli kuitenkin Radio- ja tv-museon näyttely, joka esitteli kuvittaja Poika Vesannon (1908-1950) laajaa tuotantoa. Vesanto työskenteli Otavan mainospiirtäjänä lähes koko 30-luvun, ja kuvitti Otavalle valtavan määrän kirjankansia. Kaiken kaikkiaan Vesanto teki lyhyeksi jääneen elämänsä aikana yli 200 kirjankantta.

Ja millaisia kansia! Värikylläisiä, tyylikkäitä, herkullisia, lukemaan houkuttelevia. Näyttelytekstien mukaan Vesanto oli sikäli epätyypillinen suomalainen kuvittaja, että hän ammensi vaikutteita amerikkalaisesta populaarikulttuurista ja tavoitteli tyylissään vauhtia ja lennokkuutta. Otavan Poikien seikkailukirjasto -sarjan kannet ovat niin mehukkaita, että sain äkillisen mieliteon hankkia jostain käsiini lapsena rakastamiani Karl Mayn poikakirjoja ja uppoutua taas intiaanipäällikkö Winnetoun maailmaan.

Poika Vesanto oli äärimmäisen tuottelias piirtäjä, joka teki kirjankuvitusten lisäksi muun muassa pilapiirroksia, postikortteja, korttipelejä, mainoksia sekä aikakauslehtien kansia. 30-luvulla ja sotavuosina Vesanto merkitsi Seura-lehdelle samaa kuin Martta Wendelin Kotiliedelle. Vesannon sarjakuvia julkaistiin mm. Ilta-Sanomissa ja Aamulehdessä. Rintamallakin mies antoi kynän sauhuta: jatkosodan aikana TK-piirtäjänä toimineen Vesannon sotapiirroksia säilytetään Sotamuseossa.

Vesannon nimi ei liene suurelle yleisölle tunnettu, eikä hän nauttinut suurta arvostusta elinaikanaan, kuten eivät kuvittajat menneinä vuosikymmeninä yleensäkään. Nykyään graafisella alalla on ihan toisenlaista pöhinää ja kuvittajistakin voi tulla staroja. Esimerkiksi Sanna Annukasta, Kustaa Saksista ja Klaus Haapaniemestä kohistaan ulkomaisissa design- ja sisustuslehdissä tämän tästä.

Onneksi Poika Vesannon tuotannolla on omat faninsa, jotka pitävät hänen töitään esillä esimerkiksi blogeissaan: PopuLAARI ja Pulpetti ovat painetun(kin) populaarikulttuurin historiaa esitteleviä blogeja, joista löytyy tietoa ja kuvia Vesannon töistä.

Kuvitti Poika Vesanto -näyttelyn ovat koonneet Timo Kokkila ja Ville Hänninen, ja sen on tuottanut Tampereen Mediamuseo Rupriikki. Lahdessa kokonaisuus on nähtävillä 29. maaliskuuta asti.

Vesannon tunnetuin kirjankansi lienee Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin?, joka koristaa myös näyttelyjulistetta.

Hassu hurja lapsuus

Kouvolan Taidemuseosta on tullut kantamuseoni. Osittain tämä selittyy sillä, että 98-vuotias isoisäni asustaa museon naapurissa, Kaunisnurmen vanhainkodin dementikko-osastolla. Mukana on myös harmistusta siitä, että läheskään kaikki paikalliset eivät museossaan muista käydä, mikä on sääli. Mutta en minäkään pelkästään käytännöllisen sijainnin ja kannatuksen vuoksi taidemuseossa käy; sisällöt ratkaisevat.

Kesällä näin kantapaikassani kiinalaista nykytaidetta. Syksyllä museon valtasivat Marikka Kiirikoffin arkista ja mystistä oudon kiehtovasti yhdistävät maalaukset. Nyt esillä on Maria Kausalaisen (s. 1975) niin ikään arjen ja fantasian välimaastossa risteileviä teoksia.

Kausalainen perheineen asuu Kausalan entisen meijerin vanhaa päätyä. Itselläni on toinen koti rakennuksen uudemmassa päädyssä, joten tällä kertaa minut houkutteli taidemuseoon myös ulkotaiteellinen syy: naapurin uteliaisuus.

Yhdessä -niminen näyttely kuvaa erilaisia perheitä, eikä vähiten Kausalaisen omaa, seitsenhenkistä uusperhettä. Viime vuosisadan alun perhepotrettien hengessä Kausalainen on valokuvannut itseään ja miestään sekä erilaisia perhekokoonpanoja: yksinhuoltajia ja homopareja lapsineeen, monikulttuurisia perheitä, nuoria pareja ja tyhjään pesään jääneitä vanhuksia. Katsoja saattaa yllättää itsensä ihmettelemästä, miten kuvat liittyvät toisiinsa; ydinperheen idea istuu niin tiukassa, että lapsetonta paria ei välttämättä heti hahmota perheeksi ollenkaan.

Perhepotrettien lisäksi Kausalainen on modernisoinut huoneentaulujen tekstejä ja videoinut kotileikkejä leikkiviä lapsia. Erilaisia tekniikoita kokeileva taiteilija on myös maisemoinut vanhoja lusikoita tavalla, joka tuo mieleen kierrätyksen ja käsitetaiteen mestarillisesti yhdistävän Anu Tuomisen (s. 1961) teokset.

Parhaimmillaan Kausalainen on kuitenkin kuvatessaan hurjien naamioiden taakse kätkeytyneitä poikiaan jossakin Etelän rehevän kasvillisuuden keskellä. Fotopolymeeritekniikalla toteutetuissa kuvissa on taianomainen tunnelma. Leikki, ihmetys, sisaruus, mielikuvitus ja lapsen leikinjälkeinen väsymys ovat tallentuneet kuviin tarkasti, mutta jokin paljon salamyhkäisempikin on antanut vangita itsensä siinä sivussa. Lapsuuden taika on tavoitettu yhtä hienovaraisesti kuin Spike Jonzen avantgardistisessa Hassut hurjat hirviöt -elokuvassa.


Maria Kausalaisen Yhdessä -näyttely on esillä Kouvolan Taidemuseossa 21. maaliskuuta asti. Marikka Kiirikoffin maalauksia voi nähdä Helsingissä vielä tämän viikon ajan, Koristein suljettu huone -näyttely Galleria Jangvassa 7.3. asti.

Hitaasti hyvä tulee

Kävin pitkästä aikaa entisellä työpaikallani Amos Andersonin taidemuseossa. Sinne minut houkutteli mukavasti julkisuutta saanut Stiina Saariston Ein kleines Monster -näyttely. Kaltaiselleni hitaudesta haaveilevalle mutta kärsimättömyyden kanssa kilvoittelevalle ihmiselle näyttely oli ällistyttävä kokemus. Saariston työskentelytapa edellyttää nimittäin poikkeuksellista pitkäjänteisyyttä ja uskoa omaan tekemiseen.

Stiina Saariston (s. 1976) työt ovat valtavankokoisia lyijykynä- ja värikynäpiirustuksia. Aiheena on lähes poikkeuksetta Saaristoa itseään etäisesti muistuttava nainen, jolla on keski-ikäisen naisen tanakka vartalo ja huokoinen iho, mutta lapsen ilmeet, vaatetus ja rekvisiitta. Saaristo kuvaa naisen ja ihmisen elämän kauhuja ja kipupisteitä tarkkanäköisesti, estottomasti itsestään ammentaen. Psyykessä on alueita, jotka eivät tunne tai tottele ikää, ja tämän monikerroksisuuden Saaristo tavoittaa hienosti.

Saariston tarkkuus on psykologista, yhteiskunnallista ja teknistä. Työt ovat yksityiskohdista raskaina ja niiden lähempi tarkastelu paljastaa ihailtavan suuritöisyyden. Jossakin haastattelussa Saaristo kertoi piirtävänsä yhtä isoa teosta vuoden. Samassa jutussa hän mainitsi joskus miettineensä, olivatko valmiit työt nähdyn vaivan arvoisia, mutta totesi epävarmuuden karisseen iän myötä. Hyvä niin, sillä kyllä ne ovat.

Saariston groteskit hirviönaiset ovat näytteillä Amoksella 8. maaliskuuta asti.