This Is It, Folks

Olen alkanut viettää yhä enemmän aikaa maalla, missä minulla on ollut eräänlainen piilopirtti jo muutaman vuoden. Vanhassa meijerissä sijaitsevasta kakkosasunnosta on tullut ykköskoti.

Maalla viihtymisen sivutuotteena syntyi blogikuopukseni Meijerielämää. Siinä oli alunperin tarkoitus reflektoida kevyesti ja kuvapainotteisesti omaa, uutta sijaintia niin kartalla kuin elämässäkin, hidastamista ja kulutuksen vähentämistä. Sitäkin olen tehnyt, mutta antautunut myös häpeilemättä siihen ihanaan ja epä-älylliseen kuvallisen unelmoinnin ja kodinlaiton maailmaan, josta bloggaajana pääsee nauttimaan vuorovaikutteisemmin ja luovemmin kuin vaikkapa sisustuslehtien passiivisena lukijana.

Bloggaamiseni alkoi inspiroivana ja stressittömänä harrastuksena, ja sellaisena tahdon sen myös pitää. Siksi aion nyt jättää hyvästit Huinahainalle, joka oli tavallaan harjoittelukappaleeni ja koekaniinini. Meijerielämää jatkuu: sen tiheäkin päivittäminen on helppoa ja rentouttavaa, ja tämänhetkisten 20-40 päivittäisen kävijän myötä lisäksi palkitsevaa. Myös Paris, Texas ja Dekkarimania jatkuvat: kirjoitan nykyään elokuvista ja dekkareista vähän muuallakin, joten aihepiireille omistetut blogit tukevat harrastusta ja toimivat jonkinlaisina muistiinpanovihkoina tai privaattiarkistoina.

Monia Huinahainaan kaavailemiani aiheita jää nyt hyllylle. Piti kirjoittamani ainakin puolalaisista elokuvajulisteista, The Wire-sarjan luoneiden David Simonin ja Ed Burnsin Generation Kill- ja Oliver Stonen Wild Palms-sarjoista, Samuli Heimosen maalauksista, Rokk i Reykjavik-dokumentista ja edesmenneen Edward Goreyn kodista. Ripottelen näihin suunnittelemiini postauksiin jo haalimiani kuvia tähän juttuun kuvitukseksi.

Maailma on niin virikkeellinen, että vuorokauden tunnit eivät mitenkään tahdo riittää. Kuitenkin ne on saatava riittämään. Muun muassa siitä syystä elämä on luopumista. Se on sitä myös paljon tärkeämmistä syistä.

Yritän annostella aikaani taas vähän uudella tavalla. Jätän blogiesikoiseni näille sijoilleen verkkoon, voidakseni käydä joskus fiilistelemässä ja muistelemassa vanhoja. Jos oikein ikävä tulee, Huinahaina on elvytettävissä. Sehän on vain blogi.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Kiva kun kävit, kiitos ja näkemiin!

Kuvat ylhäältä alas:

Puolalaiset elokuvajulisteet olen saanut 1990-luvulla tuliaisiksi Varsovasta, ja ne ovat suuresti ihailemani Wiktor Sadowskin käsialaa. Ylempi kuva on Alain Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa-elokuvan (1961) juliste.

Samuli Heimosen maalaus vuodelta 2009 on kauniilta nimeltään Kaikessa on murtumansa. Lisää Heimosen kuvia mm. Galleria Heinon sivuilla.

Alempi Sadowskin juliste on tehty mainostamaan Peter Greenawayn Drowning By Numbers-elokuvaa (1988).

Nukkuvan Edward Goreyn kissoineen taisin napata täältä.

A Song To Save Your Life

Sometimes it's all around you
Sometimes that love surrounds you
And even gone it's with you
Tasting of salt
He learned about love the hard way
She learned that nothing would stay
They knew all about love and nothing
Sharon and Hope
She says I like to kiss you
He says you'd better not
He's on the brink of loving
She's on the brink of falling
Maybe a month in Spain could do it for you
Or a fridge of cocaine could do it
Those are not ways to do it
For Sharon and Hope
Now that I met you nothing's the same
It's not going to be it ever again
If you stay or walk away
If I'm off or if I'm brave
Sometimes it's all around you
Sometimes that love surrounds you
We have it if we want to
Me Sharon you Hope.

Stina Nordenstam: Sharon & Hope
levyltä This Is Stina Nordenstam (2001)

Hyvää kannattaa odottaa

Madison Avenuen mainosmiehistä ja -naisista kertova Mad Men on ehkä paras näkemäni vakava amerikkalainen draamasarja sitten Vietnamiin sijoittuneen China Beachin, jota tehtiin neljä tuotantokautta vuosina 1988-1991. Muut amerikkalaissuosikkini viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta ovat olleet joko rikossarjoja tai kepeän komediallisia draamoja, rakastettavaa Frasieria unohtamatta.

Fanittamieni rikossarjojen kärjessä ovat loistava The Wire (2002-2008) sekä tietysti omassa liigassaan liitelevä, vaikeasti luokiteltava Twin Peaks (1990-91). Draamakomedioista mainittava on ainakin mukavan vanhanaikainen Gilmore Girls (2000-2007) sekä mainio Freaks & Geeks (1999), jota ei tehty kuin yksi tuotantokausi, mutta jonka nuorista näyttelijöistä suuri osa on päässyt loistamaan valkokankaalla (mm. James Franco ja Seth Rogen) tai muissa sarjoissa (mm. Linda Cardellini Teho-osastossa).

Katsoin Mad Menin ensimmäisen ja toisen tuotantokauden DVD:ltä toukokuussa. Kolmas tuotantokausi pyörii paraikaa Nelosen myöhäisillassa, mutta sarja kannattaa ehdottomasti katsoa alusta asti ja oikeassa järjestyksessä. Sarjan keskeistä sisältöä on päähenkilöissä ja heidän keskinäisissä suhteissaan tapahtuvien muutosten hienovarainen kuvaaminen, eikä tähän vangitsevaan, hitaaseen prosessiin ehkä tule hypnotisoiduksi, jos sarjaa katsoo huolimattomasti tai ylimalkaisesti. Sama kai pätee useimpiin sarjoihin, mutta erityisesti näin nyansseissaan tarkkaan draamaan. Mad Menin taika on niin hillittyä, että se vaatii aikaa rakentuakseen.

Myös maailma henkilöiden ympärillä muuttuu, ja 1960-luvun alkuvuosiin sijoittuva Mad Men kuvaa taitavasti tämän muutoksen asteittaisuutta. Draama osaa hyödyntää historian kohokohdat ja kuohunnan, mutta näyttää myös keskiluokkaisen elämäntavan vähästä hätkähtämättömän staattisuuden ja arvokonservatiivisuuden ylisukupolvisen sitkeyden.

Mad Menin näyttelijät ovat järjestään hyviä, mutta poikkeuksellista karismaa on pääparilla, Don ja Betty Draperia näyttelevillä Jon Hamilla ja January Jonesilla. Komealla Hamilla on entisaikojen filmitähden kasvot ja olemus, ja tuntuu käsittämättömältä, että ennen Mad Menia tarjoilijanakin työskennelleen Hamin oli vaikea löytää näyttelijän töitä. Grace Kellyä muistuttava, nukenkasvoinen Jones näyttelee Betty Draperia hienovaraisesti ilmeillään ja tekee nukkekotiinsa teljetystä, viiniä siemailevasta kotirouvasta arvoituksellisen ja traagisen hahmon.

Ulkoisesti Mad Menin maailma on niin taiten rakennettu, että sarjan katsominen käy amerikkalaisen tyyli- ja kulttuurihistorian oppitunnista. Hitchcock-vaikutteet näkyvät jo alkutekstien animaatiossa, jossa pukumies putoaa korkeuksista mainosten verhoilemien pilvenpiirtäjien keskellä. Musiikkia on käytetty säästeliäästi mutta vaikuttavasti: yksi ensimmäisen tuotantokauden jaksoista päättyy uskomattoman kauniiseen folk-lauluun, jonka Don Draperin rakastajattaren beatnik-tuttavat livenä esittävät.

Sopranosiakin kirjoittaneen ja tuottaneen Matthew Weinerin luoma Mad Men voisi olla pakollista katsottavaa kaikille mainosalaa opiskeleville: joka jaksossa tehdään kampanjaa ja esitellään mainostamisen saloja. Kun mainoskatkon pakkopullaa katsoo sarjan oppien valossa, huomaa mainonnan muuttuneen vain pintapuolisesti; nykymainosten psykologinen rakenne on yllättävän identtinen Mad Menin copywriterien kehittelemien mielikuva-ansojen kanssa.

Mad Menin neljäs tuotantokausi saa USA:n ensi-iltansa heinäkuussa.

Hauskasti ja omakohtaisesti Lähi-idästä

Huomaan lukeneeni viime aikoina paljon omaelämäkerrallisia sarjakuvia ja sarjakuvan muotoon puettuja matkakertomuksia. Samalla linjalla jatketaan.

Aino Sutisen (s. 1983) Taksi Kurdistaniin (Asema 2009) on mielenkiintoinen ja mukaansatempaiseva sarjakuvakirjanen Sutisen Lähi-idän reissusta syyskesällä 2008. Sutinen lähti pelottomasti matkaan yksin ja uskaltautui niin Syyriaan, Iraniin kuin Pohjois-Irakiinkin.

Sarjakuvapiirtäjän idän valloitus alkoi Istanbulista, josta matka jatkui Turkin keskiosiin. Tarkoitus oli jatkaa sieltä Georgiaan, mutta Etelä-Ossetian taistelujen vuoksi matkasuunnitelmaan tuli muutos, ja Sutinen suuntasikin Syyrian kautta Iraniin.

Sutinen kuvaa hauskasti rajaviranomaisten tiukkaakin tiukemman ja leväperäisen välimaastossa häilyvää toimintaa, joka saa usein absurdeja piirteitä. Kuvallisiin muistiinpanoihin pääsevät myös muut matkaajat, joiden kirjo ulottuu australialaisista junteista toisiin yksin matkustaviin naisiin sekä extreme-reppumatkailijoihin, jotka ovat liikkeellä liftaten tai pyöräillen.

Syyriassa Sutinen taltioi sarjakuvamuistiinpanoihinsa hammam-kylpylässä näkemäänsä napatanssia ja koristeltuja autoja, mutta myös televisio-ohjelmien pikakelattuja suutelukohtauksia ja internet-sensuuria. Damaskoksen basaarista hän löytää itselleen riittävän peittävän vaatekerran seuraavaa määränpäätään varten.

Iranissa Sutinen kiinnittää huomiota persialaiseen naiskauneuteen, joka ei ole lainkaan niin verhottua kuin ulkomailla kuvitellaan. Yllätyksenä tulee myös liberaalin Pohjois-Teheranin asukkaiden vapaamielisyys ja paastoa edellyttävän ramadanin aikaiset salasyöttölät.

Lähes kaikki Sutisen tapaamat teheranilaiset vastustavat maansa hallintoa. Persepoliksessa tapaamaltaan kaupunkisuunnittelun opiskelijalta hän kuulee, että islamilainen hallitus vähentää farsin kielen opetusta kouluissa, koska arabia on Koraanin kieli. Hallinto ei muutenkaan arvosta Persian vanhaa kulttuuria, ja esimerkiksi Persian alkuperäinen uskonto, zarathustralaisuus, on pannassa.

Missä ikinä Sutinen liikkuukin, hänen perässään roikkuu ihailijoita. Välillä tilanteet muuttuvat pelottaviksi, mutta enimmäkseen yksin liikkuva nainen voi ilmeisesti tuntea olonsa kohtalaisen turvalliseksi Lähi-idässä. Myös apu on lähellä: ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä osuu Sutisenkin tielle tuon tuosta.

Iranista matka jatkuu Azerbaidzaniin ja taas Turkkiin, josta Sutinen ottaa taksin Pohjois-Irakin kurdialueelle. Siellä yksinäinen naismatkustaja tuntee ensimmäisen kerran pelkoa; sotatoimien läheisyys vie yöunet, eikä kaupungilla uskalla liikkua pimeän tultua. Sähkökatkokset ovat yleisiä ja ulkosalla tuntuu liikuskelevan pelkkiä miehiä. Pari päivää Kurdistanissa riittää, ja Sutinen ottaa taksin takaisin Turkin puolelle.

Paluumatkallaan takaisin Istanbuliin Sutinen kokee herttaisen lomaromanssin turkkilaisen vaatekauppiaan kanssa. Kaiken koetun jälkeen Istanbul tuntuu modernilta ja länsimaiselta suurkaupungilta. Albumi loppuu hieman töksähtäen väsyneen reppumatkaajan kotiinpaluuseen.

Sosiologiaa ja kehitysmaatutkimusta opiskellut Sutinen on tehnyt taustatyönsä hyvin ja suhtautuu enimmäkseen ennakkoluulottomasti kohtaamiinsa ilmiöihin. Pientä väärintulkintaa ilmenee kohtauksessa, jossa mattokauppias kieltäytyy kättelemästä Sutista. Hupaisia ovat hetket, jolloin Sutinen huomaa puolustavansa jonkin maan tai kulttuurin käytäntöjä länsimaita ihaileville paikallisille.

Aluksi Sutisen rohkeutta ihmettelee, mutta lukemisen myötä käy ilmeiseksi, ettei länsimaisen naisen ole lainkaan mahdotonta matkustaa omin päin Lähi-idässä. Taksi Kurdistaniin onkin paitsi informatiivinen ja lempeän humoristinen, myös emansipoiva ja rohkaiseva.


Lisää kantaaottavia citykanisarjiksia Sutisen Taksi Absurdistaniin -blogissa.

"Kauhua, kauhua, lisää kauhua!"

Lapsena luettujen tai katseltujen kuvakirjojen mieleen painama muistijälki voi olla uskomattoman voimakas. Yksi oman varhaislapsuuteni vaikuttavimmista kirjoista oli Gyo Fujikawan Sleepy Time (1975), joka on ilmeisesti käännetty suomeksi vuonna 1978 nimellä Nukkumatti kutsuu. Oletan, että meillä luettiin tuota suomennosta. Teksti ei kuitenkaan ollut pääosassa, vaan ne kuvat.

En muistaisi kirjan tekijän tai itse kirjankaan nimeä, jos en olisi sattumalta törmännyt siihen verkkokauppa Etsyssä. Kansikuvan näkeminen aiheutti minussa pienoisen tunnekuohun, ja siirryin välittömästi ajassa 31 vuotta taaksepäin. Nukkumatti kutsuu oli se kirja, jonka lukemisen jälkeen vaadin uusintaa ja huudahdin ihastuneena: "Kauhuu, kauhuu, lisää kauhuu!". Kirjassa oli siis jotakin ihanan pelottavaa. Muistan myös lumoavan kuvan, jossa laiskiainen riippuu ylösalaisin oksaltaan; kirjassa nimittäin esitellään ihmisten ja eläinten erilaisia nukkumatyylejä.

Etsyn löydökseni innoittamana perehdyin kirjan kirjoittaneen ja kuvittaneen Gyo Fujikawan tarinaan, joka onkin mielenkiintoinen. Gyo (1908-1998) syntyi Kaliforniassa japanilaisille vanhemmille ja nimettiin hänen isänsä ihaileman kiinalaisen keisarin mukaan. Amerikanjapanilaiselle tytölle annettiin siis kiinalaisen miehen nimi. 19-vuotiaana Gyo meni kihloihin, mutta suhde kariutui muutaman vuoden kuluttua. Kuten niin monet lastenkirjailijat, Gyo Fujikawakin pysyi naimattomana ja lapsettomana koko ikänsä.

Fujikawa opiskeli kuvataiteita Los Angelesissa ja vietti vuoden myös Japanissa 1930-luvun alussa. Hän työskenteli Walt Disneylle, kunnes muutti vuonna 1941 New Yorkiin. Kun Japani samana vuonna hyökkäsi Pearl Harboriin, Gyon vanhemmat joutuivat yli sadan tuhannen muun Yhdysvalloissa asuvan japanilaisen tavoin "uudelleensijoitetuiksi" leirille Arkansasiin. Sota-ajan hysteria sai amerikkalaiset vieroksumaan japanilaisia naapureitaan, ja myös USA:n hallitus kuvitteli länsirannikolla asuvien japanilaisten muodostavan uhkan valtion turvallisuudelle.

New Yorkissa Gyo työskenteli mainostoimistoille, kunnes jättäytyi vuonna 1951 freelanceriksi ja alkoi kuvittaa lastenkirjoja. Kaiken kaikkiaan Fujikawa kuvitti yli 50 lastenkirjaa, joista 45 hän myös kirjoitti. Kirjoja on käännetty 17 kielelle ja julkaistu 22 maassa. Lisäksi Fujikawa suunnitteli postimerkkejä sekä elintarvikepakkauksia, joista lisää täällä.

Gyo Fujikawa oli ensimmäinen valtavirran lastenkirjailija ja kuvittaja, jonka piirroksissa esiintyi erilaisia etnisiä taustoja edustavia ihmisiä. Fujikawan monikulttuurisessa piirrosmaailmassa kaikki lapset leikkivät keskenään, ihonväriin katsomatta. Kirjailija oli siis edellä aikaansa.

Fujikawa on myös itse huomauttanut, että hänen lastenkirjoissaan esiintyy vain harvoin aikuisia. Ehkä juuri aikuisten puuttuminen selittää sen, miksi yöllinen Nukkumatti kutsuu oli niin kiehtova ja jännittävä.

En tiedä, miten uudet sukupolvet ovat Fujikawan maailman löytäneet. Siitä päätellen huonosti, että Helsingin kaupunginkirjastosta lempikirjaani löytyy vain yksi kappale, ja sekin on Pasilan kirjavaraston kätköissä. Uutta painosta ei siis ole otettu. Sääli.

Gyo Fujikawan nekrologi The New York Timesissa 7.12.1998

Viesti jumalilta?

Meidän pitäisi olla maanantaina lentokoneessa matkalla Islantiin, mutta näyttää uhkaavasti siltä, että matka jää haaveeksi. Tulivuori puskee tuhkaa ilmoille siihen malliin, että siellä päin lentely ei kauheasti houkuttele vaikka kone pääsisikin lähtemään.

Vaikka miten se voisi päästä: koko Suomi on tällä hetkellä tuhkapilven alla ja Euroopan suurimmat lentokentät Pariisia ja Frankfurtia myöten on suljettu. Islannissa voi olla aika pölyiset oltavat, vaikka tuuli käykin pohjoisesta. Toisaalta, eihän Blue Lagooniakaan ole suljettu. Päinvastoin, laguunilla on tarjota tänä viikonloppuna tulivuori-erikoistarjous "for those who are so lucky to be trapped in Iceland." Ollapa niin onnekas.

Viimeksi kun lensin Islantiin, kone yritti turhaan laskeutua Reykjavikiin hurjan myrskyn takia. Turbulenssi oli melkoista ja pientä paniikinpoikastakin koneessa syntyi. Lentoemännät väläyttelivät mahdollisuutta Norjan Bergeniin laskeutumisesta, mutta loppujen lopuksi kone tömähti maahan Islannin itärannikolla.

Siellä sitten odoteltiin myrskyn laantumista ja syötiin Icelandairin piikkiin kaikki sämpylät ja voileivät, joita piskuisen kentän kahvilan emännät meille pienistä varastoistaan taikoivat. Monen tunnin odottelun jälkeen lähdettiin uhmaamaan viimaa ja päästiin kuin päästiinkin Reykjavikiin, 12 tuntia myöhässä.

Minulla ei siis ole onnea matkassa näiden Islantiin suuntautuvien lentojen kanssa, mutta hinku maahan on kova. Olin pienestä pitäen haaveillut Islannista, ja kun sitten päälle kolmikymppisenä sinne pääsin, kokemus ylitti kuvitelmani. Se on melko harvinaista matkustettaessa paikkaan, johon kohdistuu paljon odotuksia.

Kirjoitan tätä junassa, joka on noin tunnin aikataulusta myöhässä. VR:n kyydissä Kymenlaaksosta pääsee harvoin Helsinkiin aikataulussa. Ehkä tämä matkustamisen hankaluus johtaa lopulta siihen, että ihmiset pysyvät suosiolla kotona ja jättävät myöhästymisistä, myttyyn menneistä vaihtoyhteyksistä ja korvauslomakkeiden täyttämisestä stressaamisen niille liikematkustajille, jotka bisnes pakottaa reissaamaan.

Jos ja kun tämä hartaasti odotettu Islannin matka nyt peruuntuu, lainaan kirjastosta Indridasonin ja Sigurdardottirin dekkareita ja nojatuolimatkailen sydämeni kyllyydestä Islannin laavakentillä. Tai luen Kierrätyskeskuksesta matkalukemiseksi ostamani Halldór Laxnessin Salka Valkan, joka ei vie ainoastaan islantilaiseen kalastajakylään vaan myös ajassa taaksepäin. Tietysti voin lievittää Islannin ikävääni myös katselemalla Sigur Rósin Heima-konserttitaltiointia dvd:ltä.

Ehkä skandinaaviset jumalat (Odin, Thor & co.) ovat huolissaan liiallisen lentomatkailun aiheuttamista päästöistä ja yrittävät sanoa raivoavan tulivuorensa suulla/kraaterilla: kannattaa pysyä kotona.

Yömusiikkia

Vuosien varrella moni kaunis kappale on kantautunut korviini auki unohtuneen television kautta. TV1:n yöllisen Uutisikkunan taustalla kuuluvassa Yöradio-ohjelmassa soitetaan usein mollivoittoisia slovareita soittolistojen ulkopuolelta. Viimeisin tällainen löytöni oli ruotsalaisen Sophie Zelmanin pysäyttävän kaunis Song of the Night-kappale, joka sai parantumattoman yökyöpelin keskeyttämään senhetkiset puuhansa ja vääntämään volyymia kovemmalle.

Yöllinen elämykseni johdatteli minut Zelmanin uusimman I'm the Rain-levyn (2010) pariin. Song of the Night on melankolisen levyn viimeinen kappale. Levyn aloittaa niin ikään kaunis If I Could, jonka yksinkertainen pianostemma viettelee kuulijan. Tästä edetään kohti loppuhuipennusta toinen toistaan yksinkertaisemmilla balladeilla, joissa duetoivat Zelmanin tyttömäinen ääni ja Bo Kaspers Orkesterissa vuoteen 1996 soittaneen Lars Halapin kitara.

I'm the Rain on Zelmanin (s.1972) ja kitaristi-tuottaja Halapin kahdeksas yhteinen levy. Spotify vertaa Zelmania mm. Anna Ternheimiin, norjalaiseen Ane Bruniin sekä georgialais-brittiläiseen Katie Meluaan. Minulle tulee mieleen myös israelilais-ranskalainen Keren Ann, erityisesti hänen englanninkielinen levynsä Not Going Anywhere (2003).

I'm the Rain on sateisen surumielinen levy, jonka satunnaiset country-vaikutteet keventävät alakuloista tunnelmaa. Zelmani ääntää englantia paikoin kovin ruotsalaisella aksentilla, mutta jos sen ei anna häiritä, I'm the Rain on täydellistä yömusiikkia.

Poikamaista kuvittelua

Humputtelin eilen koko päivän Lahdessa, jota Suomen Chicagoksikin tituleerataan. Kävin muffinssikahveilla lahtelaisen Sinuhen leipomon vanhimmassa kahvilassa, joka on toiminut samassa paikassa 50-luvulta lähtien. Kauppahallin Thai-ruokapaikassa nautin tulisen lounaan ja Suomalaisen Kirjakaupan löytölaarista mukaan tarttui Dekkarisankarit -kuka kukin on -kirja kuudella eurolla (ovh 75,60 €!). Onnistunut reissu siis.

Lahden ekskursion varsinainen syy oli kuitenkin Radio- ja tv-museon näyttely, joka esitteli kuvittaja Poika Vesannon (1908-1950) laajaa tuotantoa. Vesanto työskenteli Otavan mainospiirtäjänä lähes koko 30-luvun, ja kuvitti Otavalle valtavan määrän kirjankansia. Kaiken kaikkiaan Vesanto teki lyhyeksi jääneen elämänsä aikana yli 200 kirjankantta.

Ja millaisia kansia! Värikylläisiä, tyylikkäitä, herkullisia, lukemaan houkuttelevia. Näyttelytekstien mukaan Vesanto oli sikäli epätyypillinen suomalainen kuvittaja, että hän ammensi vaikutteita amerikkalaisesta populaarikulttuurista ja tavoitteli tyylissään vauhtia ja lennokkuutta. Otavan Poikien seikkailukirjasto -sarjan kannet ovat niin mehukkaita, että sain äkillisen mieliteon hankkia jostain käsiini lapsena rakastamiani Karl Mayn poikakirjoja ja uppoutua taas intiaanipäällikkö Winnetoun maailmaan.

Poika Vesanto oli äärimmäisen tuottelias piirtäjä, joka teki kirjankuvitusten lisäksi muun muassa pilapiirroksia, postikortteja, korttipelejä, mainoksia sekä aikakauslehtien kansia. 30-luvulla ja sotavuosina Vesanto merkitsi Seura-lehdelle samaa kuin Martta Wendelin Kotiliedelle. Vesannon sarjakuvia julkaistiin mm. Ilta-Sanomissa ja Aamulehdessä. Rintamallakin mies antoi kynän sauhuta: jatkosodan aikana TK-piirtäjänä toimineen Vesannon sotapiirroksia säilytetään Sotamuseossa.

Vesannon nimi ei liene suurelle yleisölle tunnettu, eikä hän nauttinut suurta arvostusta elinaikanaan, kuten eivät kuvittajat menneinä vuosikymmeninä yleensäkään. Nykyään graafisella alalla on ihan toisenlaista pöhinää ja kuvittajistakin voi tulla staroja. Esimerkiksi Sanna Annukasta, Kustaa Saksista ja Klaus Haapaniemestä kohistaan ulkomaisissa design- ja sisustuslehdissä tämän tästä.

Onneksi Poika Vesannon tuotannolla on omat faninsa, jotka pitävät hänen töitään esillä esimerkiksi blogeissaan: PopuLAARI ja Pulpetti ovat painetun(kin) populaarikulttuurin historiaa esitteleviä blogeja, joista löytyy tietoa ja kuvia Vesannon töistä.

Kuvitti Poika Vesanto -näyttelyn ovat koonneet Timo Kokkila ja Ville Hänninen, ja sen on tuottanut Tampereen Mediamuseo Rupriikki. Lahdessa kokonaisuus on nähtävillä 29. maaliskuuta asti.

Vesannon tunnetuin kirjankansi lienee Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin?, joka koristaa myös näyttelyjulistetta.

Sydämentuuletusta iranilaisittain

Nojatuolimatkailu sarjakuvien parissa jatkuu Pohjois-Koreasta 90-luvun alun Iraniin. Omaelämäkerrallisista Persepolis -sarjakuvistaan tunnetun Marjane Satrapin (s. 1969) uusin suomennettu teos Pistoja (Like) kertoo eri-ikäisten teheranilaisnaisten rakkauselämästä ja sen puutteesta.

Satrapi itse vietti lapsuutensa Teheranissa, mutta muutti 14-vuotiaana Wieniin pakoon Iranin tiukentunutta hallintoa. Parikymppisenä Satrapi palasi Iraniin, opiskeli yliopistossa ja meni naimisiin, mutta erosi miehestään muutamaa vuotta myöhemmin. Nykyään ranskalaistunut Satrapi elää ja työskentelee Pariisissa.

Marjane Satrapin isoäidin mukaan juoruilu tuulettaa sydäntä. Pistoissa joukko ihmisiä kokoontuu nuoren Marjanen isovanhempien luokse lounaalle. Aterian jälkeen miehet vetäytyvät päiväunille ja naiset siivoavat jäljet. Tee tekeytyy sillä välin samovaarissa, ja kun astiat on tiskattu, sydämentuuletus voi alkaa.

Teekupposten ääressä puidaan tuttujen ja tuntemattomienkin asiat, mutta aika pian naiset alkavat avautua omista kokemuksistaan ja rakkaudessa kokemistaan pettymyksistä. Toiset ovat jo kolmatta kertaa naimisissa, toiset itkevät väärälle miehelle menetettyä neitsyyttä. Yksi ylistää vapaata rakkautta ja lihan iloja, toinen ei ole nähnyt edes lastensa isää alastomana.

Miehet ovat enimmäkseen lieroja, mutta nainenkin voi olla naiselle susi. Teini-ikäisiä tyttäriään vanhoille ukoille tyrkyttävät äidit saavat kuulla kunniansa, samoin hankalat anopit.

Pistoja on pikemminkin kuvakertomus kuin sarjakuva. Satrapi ei käytä lainkaan sarjakuvaruutuja, vaan kirjailee kuvat ja tekstin sivuille jäsentyneeksi sekamelskaksi. Tyyliä kuvaa hyvin kirjan ranskankielinen nimi, Broideries. Toisaalta pistoilla viitataan ompeleisiin, joita nuoret naiset teetättävät lääkärissä hääyötään varten. Iranissa morsianten odotetaan yhä olevan neitsyitä, vaikka aika on ajanut tämän vaatimuksen ohi.

Iranilaisten naisten elämä voi olla säädeltyä ja heidän vapautensa rajoitettua, mutta Satrapin kuvaaman hyväosaisen ja vapaamielisen keskiluokan naiset ovat raivanneet itselleen tilaa myös miesten maailmassa. Keskenään naiset riisuvat huivinsa ja puhuvat seksistä yhtä vapautuneesti kuin Sinkkuelämää -sarjassa konsanaan.

Kun vanha herra Satrapi herää liian aikaisin päiväuniltaan, vaimo patistaa hänet takaisin nukkumaan. Matriarkka ei ole vielä tuulettanut sydäntään tarpeeksi.

Pohjois-Korean pimeä kulissi

Pohjois-Korea on omalla tavallaan maailman kiinnostavin valtio. Se johtuu siitä, että maa on tarkoin varjeltu salaisuus, jonka todelliset kasvot vain harva ulkomaalainen on nähnyt.

Kanadalainen animaattori Guy Delisle (s. 1966) on matkustellut paljon Aasiassa ja piirtänyt kokemuksensa sarjakuviksi. Toissa vuonna WSOY julkaisi Delislen tuoreen sarjakuvareportaasin Myanmarista nimellä Merkintöjä Burmasta.

Pohjois-Korean pääkaupunkiin sijoittuva Pjongjang
ilmestyi suomeksi viime vuonna. Ranskankielinen alkuteos on vuodelta 2003. Delisle oli Pjongjangissa kaksi kuukautta paikallisen animaatiostudion laadunvalvontatehtävissä. Matkalukemisena Delislellä oli George Orwellin 1984.

Länsimaiset animaatiostudiot teettävät työläitä piirroselokuviaan halvan työvoiman Pohjois-Koreassa. Pjongjangin omituisuuksien rinnalla Delisle kuvaakin animaation tekemisen arkea. Ulkomaalaiselle tuo arki on tiukasti säänneltyä: paikallinen tulkki tai opas saattaa vierastyöläisen hotellilta työpaikalle ja takaisin, kulkee koko ajan kintereillä ja pitää huolen siitä, että vieras tutustuu pakollisiin nähtävyyksiin ja vain niihin.

Delislen kuvaamassa Pjongjangissa on pulaa sähköstä, minkä vuoksi lentokentällä on hämärää, hotellin aula on pimeänä ja koko kaupungin kaikki valot sammutetaan yöksi. Rakennuskanta on uutta, sillä Pjongjang tuhoutui lähes täysin Korean sodassa 50-luvun alussa. Mahtipontisia kolosseja on pystytetty sinne tänne tekemään vaikutus ulkovaltoihin, mutta suurin osa niistä on vajaakäytössä, tyhjillään tai keskeneräisiä. Kaikkialla on siistiä, ja "vapaaehtoiset" hyörivät teiden varsilla keräämässä roskia.

Edesmenneen presidentin Kim Il-sungin ja hänen seuraajansa Kim Jong-ilin naamataulut sekä Juche-aatteen iskulauseet tulevat vastaan kaikkialla. Amerikkalaisviha on leppymätöntä, ja uuteen sotaan varustaudutaan niin aseellisesti kuin henkisestikin. Maahan on päästetty satakunta ulkomaalaista avustustyöntekijää, sillä ravinnosta on edelleen pulaa ja kolmannes väestöstä elää ruoka-avun turvin.

Delislen kuva Pjongjangista ei ole kuitenkaan täysin lohduton: länsimaihin tihkuvien tietojen perusteella hän oli varautunut pahempaan. Robottimaisesta tottelevaisuudestaan huolimatta ihmiset ovat ystävällisiä. Delislen ja hänen kivikasvoisen tulkkinsa välille syntyy jonkinlainen ystävyyskin, vaikka kapteeni Sin ei paljon ylimääräisiä juttele. Ulkomaalaisille on tarjolla myös huvituksia: avustusjärjestöjen ja YK:n työntekijät voivat bilettää Diplomaattiklubilla tai kiinalaisten omistamassa yökerhossa.

Yksi kirjan vaikuttavimmista kohtauksista kuvaa Delislen, kapteeni Sinin, oppaan ja autonkuljettajan piknikkiä Pjongjangin ulkopuolella. Pakollisen ja tylsän museovierailun jälkeen miehet pysähtyvät syömään ja juomaan yhdessä, ja aterian jälkeen kukin vetäytyy omiin oloihinsa. Delisle näkee seuralaisensa ensimmäisen ja ainoan kerran aivan tavallisina miehinä, kenet joen rannalla kuljeksimassa, kenet istuksimassa savuketta poltellen. Sillä hetkellä he eivät edusta Pohjois-Korean valtiota, toisin kuin Delislen perässä Pjongjangissa kulkiessaan.

Pjongjang on Delislen henkilökohtainen matkapäiväkirja, jossa hän ihmettelee ja arvostelee sulkeutuneen diktatuurin käytäntöjä, mutta ei pyri rakentamaan kattavaa yhteiskunta-analyysia. Delislen näkökulma on animaattorin ja sarjakuvapiirtäjän, ei tiedemiehen tai tutkivan journalistin. Siitä huolimatta lopputulos on hyvin informatiivinen ja pohdiskeleva.

Delisle onnistuu tallentamaan paljon absurdeja yksityiskohtia kuvareportaasiinsa ja tarjoamaan kiinnostuneille lukijoille uusia tiedonmuruja Pohjois-Korean oloista. Tavallisten pohjoiskorealaisten korvien väliin Delislellä ei kuitenkaan ole pääsyä; muiden maassa vierailleiden tavoin hän joutuu tyytymään tarjottuihin kulisseihin ja niiden paljastaviin säröihin.