Hyvää kannattaa odottaa

Madison Avenuen mainosmiehistä ja -naisista kertova Mad Men on ehkä paras näkemäni vakava amerikkalainen draamasarja sitten Vietnamiin sijoittuneen China Beachin, jota tehtiin neljä tuotantokautta vuosina 1988-1991. Muut amerikkalaissuosikkini viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta ovat olleet joko rikossarjoja tai kepeän komediallisia draamoja, rakastettavaa Frasieria unohtamatta.

Fanittamieni rikossarjojen kärjessä ovat loistava The Wire (2002-2008) sekä tietysti omassa liigassaan liitelevä, vaikeasti luokiteltava Twin Peaks (1990-91). Draamakomedioista mainittava on ainakin mukavan vanhanaikainen Gilmore Girls (2000-2007) sekä mainio Freaks & Geeks (1999), jota ei tehty kuin yksi tuotantokausi, mutta jonka nuorista näyttelijöistä suuri osa on päässyt loistamaan valkokankaalla (mm. James Franco ja Seth Rogen) tai muissa sarjoissa (mm. Linda Cardellini Teho-osastossa).

Katsoin Mad Menin ensimmäisen ja toisen tuotantokauden DVD:ltä toukokuussa. Kolmas tuotantokausi pyörii paraikaa Nelosen myöhäisillassa, mutta sarja kannattaa ehdottomasti katsoa alusta asti ja oikeassa järjestyksessä. Sarjan keskeistä sisältöä on päähenkilöissä ja heidän keskinäisissä suhteissaan tapahtuvien muutosten hienovarainen kuvaaminen, eikä tähän vangitsevaan, hitaaseen prosessiin ehkä tule hypnotisoiduksi, jos sarjaa katsoo huolimattomasti tai ylimalkaisesti. Sama kai pätee useimpiin sarjoihin, mutta erityisesti näin nyansseissaan tarkkaan draamaan. Mad Menin taika on niin hillittyä, että se vaatii aikaa rakentuakseen.

Myös maailma henkilöiden ympärillä muuttuu, ja 1960-luvun alkuvuosiin sijoittuva Mad Men kuvaa taitavasti tämän muutoksen asteittaisuutta. Draama osaa hyödyntää historian kohokohdat ja kuohunnan, mutta näyttää myös keskiluokkaisen elämäntavan vähästä hätkähtämättömän staattisuuden ja arvokonservatiivisuuden ylisukupolvisen sitkeyden.

Mad Menin näyttelijät ovat järjestään hyviä, mutta poikkeuksellista karismaa on pääparilla, Don ja Betty Draperia näyttelevillä Jon Hamilla ja January Jonesilla. Komealla Hamilla on entisaikojen filmitähden kasvot ja olemus, ja tuntuu käsittämättömältä, että ennen Mad Menia tarjoilijanakin työskennelleen Hamin oli vaikea löytää näyttelijän töitä. Grace Kellyä muistuttava, nukenkasvoinen Jones näyttelee Betty Draperia hienovaraisesti ilmeillään ja tekee nukkekotiinsa teljetystä, viiniä siemailevasta kotirouvasta arvoituksellisen ja traagisen hahmon.

Ulkoisesti Mad Menin maailma on niin taiten rakennettu, että sarjan katsominen käy amerikkalaisen tyyli- ja kulttuurihistorian oppitunnista. Hitchcock-vaikutteet näkyvät jo alkutekstien animaatiossa, jossa pukumies putoaa korkeuksista mainosten verhoilemien pilvenpiirtäjien keskellä. Musiikkia on käytetty säästeliäästi mutta vaikuttavasti: yksi ensimmäisen tuotantokauden jaksoista päättyy uskomattoman kauniiseen folk-lauluun, jonka Don Draperin rakastajattaren beatnik-tuttavat livenä esittävät.

Sopranosiakin kirjoittaneen ja tuottaneen Matthew Weinerin luoma Mad Men voisi olla pakollista katsottavaa kaikille mainosalaa opiskeleville: joka jaksossa tehdään kampanjaa ja esitellään mainostamisen saloja. Kun mainoskatkon pakkopullaa katsoo sarjan oppien valossa, huomaa mainonnan muuttuneen vain pintapuolisesti; nykymainosten psykologinen rakenne on yllättävän identtinen Mad Menin copywriterien kehittelemien mielikuva-ansojen kanssa.

Mad Menin neljäs tuotantokausi saa USA:n ensi-iltansa heinäkuussa.