En ole koskaan ollut erityisen live-orientoitunut musiikin kuuntelija. Silloin kun vielä ostin paljon levyjä, pidin kannattavampana investoida pari kymppiä äänitteeseen kuin konserttilippuun. Kaikki omistamani levyt ovat studioalbumeja; live-taltiointeja en ole oppinut arvostamaan. Tai teoriassa kyllä, mutta käytännössä en.Keikoilla olen käynyt paljonkin, mutta kipurajani on mennyt parissa kolmessa kympissä: sen enempää en ole tainnut koskaan maksaa konserttilipusta. Ehkä en vain ole fanittanut ketään isoa staraa tarpeeksi.
Mutta pienemmälläkin rahalla olen onnistunut keräämään ikimuistoisia elämyksiä muistini musiikkiosastolle: Suzanne Vega ja erityisesti hänen lämmittelijänsä Keren Ann Pariisissa, Ultra Bran Tavastian keikat 90-luvun loppupuolella, Shadowplay edesmenneellä Alahuoneella, stadioneista vasta haaveileva Kent Tavastialla Isola-levyn ilmestymisen aikoihin... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Savoyssakin ennätin käydä useamman kerran maailmanmusiikkia kuuntelemassa ennen kuin lippujen hinnat karkasivat käsistä. Klezmer-musiikkiin taisin hurahtaa juuri Savoy-teatterissa. Juhlaviikkojen Huvilassa olen raaskinut käydä kerran kesässä, mutta teltan ulkopuolella on tullut istuttua useamminkin.
Ilmaiseksi olen onnistunut kuulemaan ja näkemään vaikka mitä: Anouar Brahem Sevillan yliopiston sisäpihalla, Trilok Gurtu ja Asian Dub Foundation niin ikään Sevillassa pidetyillä ilmaisfestareilla, Femi Kuti Màlagassa, Einstürzende Neubautenin loppuunmyyty Tavastian keikka, jonne kaveri voitti liput Radio Helsingistä... Goldfrappiakin kuulin kerran katufestareilla Pariisissa, mutta väenpaljouden takia en nähnyt vilaustakaan bändistä, joten muistijälki jäi perin haaleaksi, vaikka yhtyeestä kovasti tuolloin pidinkin.
Edellisessä työpaikassani oli joitakin lyömättömiä työsuhde-etuja, kuten vapaa pääsy oman talon keikoille. Noiden kissanpäivien kohokohtia olivat Nouvelle Vaguen ja The Tiger Lilliesin konsertit. Ahkera piippuhyllyllä istuminen sai minut huomaamaan myös sen, miten rennosti musiikista voi nauttia, jos sen kuulemisesta ei ole pulittanut montaa kymppiä. Turhantarkan kriittisyyden voi jättää narikkaan, kun ei tarvitse miettiä, saako rahoilleen vastinetta vai olisiko nekin kympit sittenkin pitänyt säästää johonkin elintärkeään, kuten ruokaan.
Lipun ostanut kulttuurin kuluttaja arvioi esitystä käyttäen investointinsa suuruutta mittapuuna. Hän ei siis välttämättä pysty unohtamaan olevansa kuluttaja, maksava asiakas, mikä saattaa varjostaa taide-elämystä. Vapaamatkustajana sen sijaan virittyy huolettoman vastaanottavaisuuden taajuudelle. Silloin voi olla helpompaa keskittyä olennaiseen ja tarvittaessa osoittaa armollisuutta artistille.
En tietenkään tarkoita sitä, etteikö artisteille ja keikkajärjestäjille pitäisi ja kannattaisi maksaa. Kaikin mokomin; useimmiten kokemus on varmasti hintansa väärti. Olen jopa kyseenalaistanut entisen tapani ostaa levyjä konserttilippujen kustannuksella. Ehkä olisin toiminut toisin, jos olisin tiennyt, miten helpoksi ja halvaksi musiikin kotikuuntelu jakelukanavien monipuolistumisen myötä muuttuu. Tarpeettomiksi käyneiden cd-levyjen sijaan minulla voisi nyt olla enemmän muistoja.
Tällä hetkellä elän kuitenkin taloudellisella säästöliekillä ja suhtaudun entistäkin kitsaammin live-musiikkiin. Levyjäkään en juuri osta; ulottuvillani on niin valtavat määrät musiikkia ihan ilmaiseksi, että en tiedä miten päin korvani asettelisin. Tielleni on kuitenkin ilmaantunut houkutus: Rickie Lee Jones esiintyy Tavastialla tiistaina. Jos en olisi näin tiukkapipoinen rahankäyttöni kanssa, menisin kuuntelemaan häntä. Häntä jos ketä.
Rickie Lee Jones on yksi pitkäaikaisimmista musiikillisista rakkauksistani, jonka levyt Ghostyhead (1997), It's Like This (2000) ja The Evening of My Best Day (2003) lähtisivät autiolle saarelle mukaan. Minua vannoutuneempaa fania saa Suomesta hakea -tai niin kuvittelen. Minun kuuluisi mennä Rickie Lee Jonesin konserttiin, maksoi mitä maksoi.En kuitenkaan ole menossa. En yksinkertaisesti arvosta live-kokemusta niin korkealle, etenkään tällaisena rajallisten resurssien keväänä. Ehkä pihistelen väärässä kohdassa. Vetoan vaikeaan live-suhteeseeni: levyiltä kuunneltuna Jonesin musiikki on minulle elävää ja ajatonta. Se vie kuvitteelliseen Amerikkaan tai omiin mielenmaisemiini. Siksi minun ei ole välttämätöntä nähdä Rickie Lee Jonesia Helsingissä kevättalvella 2010, uusimman ja vielä vieraan Balm in Gilead -levyn kappaleita esittämässä. Ties vaikka illuusio särkyisi.
Rickie Lee, olen silti uskollinen ihailijasi. Kehotan kaikkia elävän musiikin päälle ymmärtäviä, hyvätuloisia illanvirkkuja ostamaan 36 euroa maksavan lipun ja menemään Tavastialle tiistaina. Itse tulen vielä katumaan ja kiroamaan ontuvat perusteluni kotiinjäämiselle.
P.S. Kaivoin muististani yhden viidenkympin konserttipiletin: Sigur Rós Kulttuuritalolla elokuussa 2008. Olihan se hieno. Mutta unohtumattomin Sigur Rósiin liittyvä muistoni on Islannin matkaltani saman vuoden helmikuussa: köröttelin bussilla lumisten vuoristomaisemien halki ja kuuntelin Hoppípollaa mp3-soittimesta repeatilla. Olin pakahtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti