Tämän blogin siemen kylvettin viime lokakuussa, kun eräs asiakkaani kuuli aikeistani luopua kirjakaupan pyörittämisestä. Luopumiseen ei ollut yhtä eikä kahta syytä; huomasin vain vähitellen ajelehtineeni sinne ratkaisun reunalle, jossa ei voi enää seistä tumput suorina vaan täytyy joko hypätä tai lopettaa haihattelu ja alistua muka-kohtaloonsa. Siis hypätä.Kirjojen (ja levyjen ja dvd-elokuvien) sisäänostajana ja myyjänä minua pyydettiin usein suosittelemaan jotakin luettavaa, katsottavaa tai kuunneltavaa, ja se olikin työn hauskimpia puolia. Mutta niin paljon kuin kirjoja kulkikin käsieni kautta hyllyyn ja ihmisten matkaan, ne alkoivat jäädä minulle vieraiksi, tuttavuutemme auttamattoman pinnallisiksi; tajusin olevani työkseni tekemisissä kansien, en sisältöjen kanssa. Vaikka jaksoin ja ehdin lukea koko ajan vähemmän, minulla oli onneksi paljon suositeltavaa vanhasta muistista ja kohtuullinen mutu-tuntuma moniin uusiin tulokkaisiin.
Kun sitten irtisanouduin työstäni, eräs suosituksistani tykännyt asiakkaani ehdotti minulle, että ryhtyisin pitämään blogia. Aluksi epäilin, ettei sellaiselle voisi olla kysyntää tässä tekstiä pursuavassa virikeviidakossa (= maailma/netti) ja että se saisi ihmisen vaikuttamaan ekshibitionistilta tai vähintäänkin turhantärkeältä. Mutta oltuani nyt pari kuukautta joutilaana mieleni on muuttunut.
Ensinnäkin: itsekin luen monenlaisia listoja ja keskustelupalstoja esim. Amazonissa löytääkseni mieluista luettavaa, haen tietoa ja vinkkejä kirjallisuusblogeista ja harrastan hakuammuntaa Spotifyssa. Virikeviidakossa jos missä siis tarvitaan koordinaatteja! Toiseksi: ei kai bloggaaminen ole sen ekshibbailevampaa kuin vaikkapa kolumnien tai kirja-arvostelujen kirjoittaminen lehtiin, Facebookista puhumattakaan.
Ja ennen kaikkea: mitä siitä vaikka kysyntä olisi olematonta tai maine menisi -huina haina, en aio olla moksiskaan! Jakaminen on kivaa.
P.S.Blogin nimihän tulee tietysti Marjo Leinosen ja Niko Ahvosen Ipanapa 1 -lastenlevyllä esittämästä kappaleesta Huina Haina, jossa lauletaan ekaluokkalaisen tai miksei kenen tahansa huolenaiheista:
Kakkoset on isoi kaikki
Jokaisella mountain bike
Kakkoset on isoi kaikki
Mitä jos ne haukkuu mua?
Taikka tulee tappelua
Mitä jos ne haukkuu mua?
... sekä aseista riisuvasta anarkismista:
Onpas open ääni kimee
Ei se tiedä ees mun nimee
Onpas open ääni kimee
Mä saan nollan käytöksestä
Ei se seikkailuja estä
Mä saan nollan käytöksestä
... ja kertsissä roisin emansipatorisesti ja lohdullisesti:
Huina haina!
Huina haina!
Huina haina!
Älä ole moksiskaan
(Ei tietenkään toimi yhtä hyvin ilman melodiaa ja Ahvosen & Leinosen irrottelua; se on vain kuviteltava tai hankittava kuunteluun)
Ahvosen sanoittama kipale vetoaa ainakin kaltaisiini lapsettomiin mutta lastenkulttuurista viisautta ja esteettistä mielihyvää ammentaviin elämäntapanaivisteihin, varmaan myös ekaluokkalaisiin.
Aloitin alusta, ja pakko kommentoida tuota huina-hainaa – ällöttävä tosiasia on se, että mitä aikuiset luulee lapsenmieliseksi ja ihanaksi ja hauskaksi ja muutenkin semmoiseksi joka saa ilon sydämeen, on usein semmoista mistä lapset ei välitä yhtään. Tuo kyseinen kappale pitää meillä hypätä levyä kuunnellessa aina yli. Typerää!!! Eikä sitä mielipidettä voi mitenkään kääntää, vaikka kuinka esittelee, nostaa, kuunteluttaa puolipakolla ym. Ja ainakin yks mun lapsista on todistetusti musiikinrakastaja ja musikaalinen. Että huina haina.
VastaaPoistaPaljon mahdollista. Itse en ole kauheasti miettinyt sitä, miten Ipanapa-levyt iskee lapsiin; itse tykkään osasta biisejä, Huina hainan lisäksi erityisesti Tommy Lindgrenin slovarista ja Siiri Nordinin biisistä ekalla levyllä, ja Anna Järvisen kappaleesta tokalla. Eikä ko. biisit kyllä kuulosta lastenlauluilta, vaan musiikilta ihan ilman mitään etuliitteitä. Tutkimattomia ovat lasten ja aikuisten mieltymykset.
VastaaPoista