Kansien asialla, toistamiseen

Esimerkkejä englanninkielisten painosten kansien paremmuudesta suomenkielisiin käännöksiin nähden on pilvin pimein. Esimerkiksi suosikkidekkaristini Andrea Camillerin suomennosten kannet ovat täysin mitäänsanomattomia (kuten WSOY:n SAPO-sarjan yleensäkin), ehkä Eväsvoroa lukuunottamatta. Englanninnoksia taas on peräti kahdenlaisilla korurasia-kansilla, joista toiset muistuttavat Giorgio de Chiricon metafyysisiä maalauksia ja toisten tyyli on muuten vain herkullinen (ks. kuva alempana). Alkuperäiset, italiankieliset Camillerit ovat tosin melko tylsiä nekin.

Englanninkieliset kannet pesevät mennen tullen suomalaiset vastineet monien muidenkin dekkaristien kohdalla. Agatha Christie on kokenut suoranaista vääryyttä, mutta samaan joukkoon voi laskea kuuluviksi myös Patricia Highsmithin, Manuel Vázquez Montalbánin ja Arturo Pérez-Reverten. Useimmat raaemman koulukunnan dekkarit tosin saavat yhtä mustanpuhuvat ja genrenmukaiset kannet kaikilla kielillä: verta tippuvan veitsen tai harmahtavan kalmon valokuvan päälle on asemoitu bestseller-kirjailijan nimi kissankokoisilla kirjaimilla.

Ns. cozy mystery-dekkarille voi olla kohtalokasta, jos se saa ristikseen harhaanjohtavan kannen. Kanadalaisen Louise Pennyn Three Pinesin kylään sijoittuvan dekkarisarjan toinen suomennos, Kylmän kosketus, on hyvä esimerkki siitä, kuinka pieleen kansi voi mennä. Kylmänkalsean, sinertävän kannen perusteella kukaan ei tule Three Pinesin lämminhenkisiä kyläjuhlia ja kuumia kaakaokupillisia löytämään -vahingossa sinne voi onneksi eksyä.

Reiluuden nimissä mainittakoon muutamia valonpilkahduksiakin. Alexander McCall Smithin Naisten Etsivätoimisto No. 1 -kirjojen kannet ovat hyväntuulisessa värikkyydessään englanninkielisten vastineidensa tasolla. Zadie Smithin kirjojen kansissa on oltu uskollisia alkuperäisille ja onnistuttu. Viime vuosilta mieleen painuneita käännöskansia on muitakin, mm. Susanna Alakosken Sikalat, Andrei Kurkovin Kuolema ja pingviini sekä Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa.

Suomalaiset kirjailijat sen sijaan tuntuvat olevan jatkuvasti huonoissa käsissä; nolona myönnän, että kansifetisismini on estänyt minua tarttumasta mm. Outi Pakkasen ja Leena Lehtolaisen kirjoihin. Poikkeuksiakin toki on, tuoreimpana Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri, jonka sininen kansi hurmaa herkkyydellään.

Tammen Keltaisen Kirjaston kansista olen usein pitänyt, mutta mitä ihmettä Tammessa on ajateltu Guardianin esikoiskirjapalkinnon voittaneen Petina Gappahin novellikokoelmaa Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta julkaistessa? Suomennoksen kansi tuo mieleen jonkin oppilaitoksen esitteen, ammattijärjestön lehden tai mainoksen -se ei kertakaikkiaan ole fiktiivisen teoksen kansi, ei tyylikäs eikä myyvä. Ja olisihan se pitänyt arvata: googlettamalla selviää, että kirjan alkukielinen pokkaripainos on kaunis kuin koru. Sellaisella kansikuvalla kirjasta olisi voinut tulla pieni hitti Suomessakin.