What is your favorite journey?
"Looking out the window."

-Edward Gorey Vanity Fairin haastattelussa lokakuussa 1997

torstai 28. tammikuuta 2010

Rosvottarien kova kohtalo

Flunssa pitää edelleen otteessaan ja The Wiren toinen tuotantokausi ei ole vielä saapunut, joten turvauduin epookkidraamaan.

BBC:n minisarja The Buccaneers (1995) perustuu amerikkalaisen Edith Whartonin (1862-1937) keskenjääneeseen romaaniin. Tarinassa amerikkalaiset uusrikkaat yrittävät turhaan päästä maansa vanhan yläluokan piireihin, ja päättävät kokeilla onneaan Englannin aatelisten parissa. Köyhtyneet aristokraatit halveksivat amerikkalaisten sivistymättömyyttä, mutta tarvitsevat heidän rahojaan; amerikkalaiset taas kaipaavat statusta ja hyväksyntää, jota he lastensa onnistuneiden naimakauppojen myötä voivat odottaa saavansa myös kotimaassaan.

Päähenkilöt ovat newyorkilaistuneet St. Georgen sisarukset Annabel (Carla Gugino) ja Virginia (Alison Elliott) sekä heidän brasilialainen ystävänsä Conchita (Mira Sorvino). Conchita nai englantilaisen lordin, ja hieman myöhemmin Virginia avioituu tämän vanhemman veljen kanssa. Häissä rakastuneelle Virginialle selviää, että hänen tuore aviomiehensä aikoo jatkaa suhdettaan pitkäaikaisen rakastajattarensa kanssa ja nai Virginian tämän isän rahojen takia. Myös Conchitan avioliitto osoittautuu onnettomaksi.

Onnettomin kohtalo kaikista on kuitenkin hädin tuskin täysikäisellä Annabelilla, joka suostuu infantiilin herttuan vaimoksi ja joutuu tarkoin säädellyn asemansa ja rakkaudettoman liittonsa vangiksi. Alkujaan eläväisen Annabelin elämä kalpenee pian niin ilottomaksi ja yksinäiseksi, että katsoja kokee voimakasta myötäahdistusta. Annabelin entinen kotiopettajatar Laura Testvalley (Cherie Lunghi) on hänen henkireikänsä, ja Laura myös lopulta auttaa epätoivoisen Annabelin uuteen alkuun, uhraten samalla oman mahdollisuutensa rakkauteen.

Tarinan amerikattaret omaksuvat kukin omanlaisensa selviytymisstrategian englantilaisen koleuden keskellä. Salliva ja epäsovinnainen Conchita lohduttautuu rakastajalla, mutta tukee lopussa syfiliksen heikentämää aviomiestään luotetun ystävän tavoin. Petetty ja nöyryytetty Virginia nielee ylpeytensä ja ylläpitää urheasti kulissia, elättäen samalla miehensä koko sukua. Kun miehen varaton rakastajatar lopulta tekee itsemurhan, Virginian kärsivällinen odotus palkitaan ja puolisojen vihjataan viimein lähentyvän toisiaan jollain uudella tasolla.

Annabel yrittää pitää kiinni arvoistaan ja itsenäisyydestään omassa, loisteliaassa vankilassaan, ja onnistuu hyveellisesti vastustamaan normaalin elämän ja rakkauden houkutusta. Lopulta kieroutunut avioliitto vaatii niin suuria uhrauksia, että Annabelin on pelastauduttava. Ratkaisun seurauksena hän joutuu peruuttamattomasti aristokraattisen yhteisön ulkopuolelle. Annabelin onneksi siirtomaat tarjoavat mahdollisuuden uuteen alkuun ja elämään.

The Buccaneers kuvaa uuden mantereen ja porvariston nousua, englantilaisen yläluokan rappeutumista sekä luokkien ja maiden välisiä kulttuurieroja. Se tarkastelee yksilön asemaa yhteisön vaativan korsetin puristuksessa, mutta myös vähitellen avautuvia emansipaation mahdollisuuksia. The Buccaneers kuvaa kahdenlaista vankeutta: sosiaalisesta noususta yksilötasolla maksettava hinta on kova nuorille naisille, mutta helppoa ei ole aristokraateiksi syntyneillä miehilläkään, joiden syntyperä pakottaa heidät ahtaisiin ja jo valmiiksi vanhentuneisiin rooleihin. Ehkä vaikeinta on näiden miesten äideillä, jotka näkevät aikojen ja tapojen muuttuvan ja ymmärtävät samalla omien uhraustensa traagisuuden.

Naisnäkökulma on vahva, ja lähes kaikki sarjan miehet ovat enemmän tai vähemmän heikkoja, pelkurimaisia ja jopa vastenmielisiä. He muodostavat kömpelön ja vaisun taustan, jota vasten naishahmot kontrastoituvat voimakkaina, haurainakin vahvuuteen pakotettuina. Tämä on epäilemättä tarkoituksellista. Tarinan naiset kypsyvät ja kehittyvät, mutta miesten hahmot pysyvät staattisina tai degeneroituvat -lukuunottamatta Annabelin rakastettua Guy Thwaitea (komea Greg Wise).

The Buccaneers on sujuvaa ja viihdyttävää epookkia, ja näyttelijävalinnat ovat onnistuneemmat kuin monissa muissa BBC:n klassikkofilmatisoinneissa. Viehättävä Carla Gugino tulkitsee hienosti roolihahmonsa vakavoitumisen lapsekkaasta kiukkupussista riutuvaksi herttuattareksi. Pidättyväisen ja konservatiivisen Virginian hahmossa on herkkyyttä, joka saa toivomaan, että Alison Elliott olisi esiintynyt useammissa elokuvissa tai tv-sarjoissa. Karismaattisen Elliottin ura on kuitenkin ollut melko vaatimaton; viimeksi hänet on nähty Kova laki-sarjassa. Lukuisissa brittiläisissä TV-sarjoissa näytelleen Cherie Lunghin Laura Testvalley on lämmin ja ilmeikäs.

En ole lukenut Edith Whartonin vuonna 1938 ilmestynyttä alkuperäisteosta, joten en tiedä miten uskollinen TV-sarja on sille. Wharton ei ehtinyt kirjoittaa romaania loppuun ennen kuolemaansa, mutta häneltä jäi muistiinpanoja, joiden pohjalta käsikirjoittaja on rakentanut loppuratkaisun. The Buccaneersissa on kuulemma omaelämäkerrallisia aineksia: erosihan nuorena avioitunut Wharton viisikymppisenä miehestään ja aloitti uuden elämän intellektuellien suosimassa Ranskassa. Siellä Wharton kirjoitti tunnetuimman teoksensa The Age of Innocence, josta hänet palkittiin Pulitzerilla 1921. Wharton oli ensimmäinen nainen, jolle palkinto myönnettiin.

The Buccaneers -DVD:n voi ostaa omaksi esim. täältä, kirjastostakin löytyy.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Koukussa

Harmittelin taannoin ystävälleni Sarille, kuinka en ole aikoihin koukuttunut yhteenkään amerikkalaiseen TV-sarjaan. Kaikki paot, lostit ja erilaiset anatomiat ovat pyörineet ruudussa huomiota herättämättä, kaipaamastani addiktoivuudesta puhumattakaan. Sari suositteli HBO:n The Wirea, joka oli pyörinyt joskus muinoin MTV3-kanavan myöhäisilloissa, mutta mennyt monilta ohi. Niin myös minulta. Hankin sarjan ensimmäisen tuotantokauden DVD:llä, mutta unohdin sen hyllyyn.

Keskiviikkona jouduin flunssan takia vuodelepoon ja kaipasin jotain viihdykettä. Muistin The Wiren, pistin sen pyörimään ja kellahdin takaisin sänkyyn. Se oli menoa sitten. Katsoin kaikki 13 jaksoa kahdessa päivässä.

The Wire sijoittuu Marylandin Baltimoreen, jonka asukkaista 65% on mustia. Ensimmäinen tuotantokausi kuvaa Baltimoren slummiutuneen länsipuolen huumekauppaa ja paikallisten poliisien suuroperaatiota bisnestä pyörittävän Avon Barksdalen kiinnisaamiseksi. Operaatio rakentuu pitkälti puhelinten salakuunteluun, mistä sarjan nimi Langalla.

The Wiren henkilögalleria koostuu lainvartijoiden ja rikollisten yhtä sekalaisista sakeista. Hyvisten leirissä on rasismia, korruptiota ja itsekästä oman edun tavoittelua; pahisten puolella lojaalisuutta, huolenpitoa ja olosuhteiden pakkoa. Kukaan ei ole läpeensä paha eikä kukaan pelkästään hyvä. Kaikki kissa ja hiiri -leikin osapuolet esitetään yhtä epäimartelevassa valossa. Silti monet sarjan hahmoista tulevat niin lähelle, että heitä ymmärtää ainakin hetkellisesti.

Mustien hallitseman huumekaupan todellisuus esitetään kaleidoskooppimaisesti. Mukana ovat kaikki paikalliset toimijat teini-ikäisistä juoksupojista Burberry-asuisiin rahamiehiin, hiv:in heikentämistä narkkareista katu-uskottaviin huumekyttiin ja leirien välillä tasapainoilevista vasikoista paatuneisiin ammattitappajiin. Huumeiden, niihin kietoutuneen rahan ja eloonjäämistaistelun sanelemien ihmissuhteiden urbaanissa viidakossa on myös kiintymystä, rakkauttakin, mutta kaikki liukenee riippuvuuden, väkivallan ja koston kierteisiin.

Sarjassa on jotain samaa kuin Paul Higgisin rasismia luotaavassa Crash -elokuvassa ja Steven Soderberghin huumekollaasissa Traffic, mutta The Wire on temaattisesti moniulotteisempi ja täysin vailla mahtipontista sentimentaalisuutta. The Wire ei rajoitu huumeteeman varioimiseen, vaan kuvaa useita ihmiselämän ulottuvuuksia: lapsuuden loppumista, vanhempien ja lasten välisiä suhteita, homoseksuaalisuutta, ammatillisen identiteetin ja hierarkian muodostumista. Taitavimmin kuvataan porukkaan kuulumisen ja sosiaalistumisen välttämättömyyttä, ulkopuolelle jäämisen yksinäisyyttä ja vaihtoehtojen puutetta. Viime kädessä kyse on aina selviytymisestä, eloonjäämisestä.

Periamerikkalainen, individualistinen oman onnensa seppä -ajattelu ei toimi The Wiren kuvaaman Baltimoren kaduilla sen enempää kuin hierarkkisella poliisilaitoksellakaan. Ihmiset ovat peruuttamattomasti yhteisöjensä jäseniä ja erilaisten riippuvuussuhteiden armoilla. Toisinaan yhteisöt ovat joustavia: yksi sarjan teemoista on anteeksianto ja toisen tilaisuuden saaminen. Vaikka monille annetaan tilaisuus muuttua, harvat siitä saavat pysyvää otetta. Itse systeemi pysyy kuitenkin muuttumattomana, kuten kauden viimeinen jakso alistuneesti näyttää. Katsojaa ei liehitellä tv-kerronnalle tyypillisellä oikeudenmukaisuuden toteutumisella vaan tiukka realismi pitää loppuun saakka.

Huumekaupan kaiken uhraavasta armottomuudesta huolimatta David Simonin luomassa sarjassa on lämpöä ja huumoria, ja se on äärimmäisen viihdyttävä. Toinen tuotantokausi on jo tilattu (hinta Amazonissa n. 20 euroa), yhteensä tuotantokausia on viisi. Onneksi sitä saa lisää, sillä vieroitusoireet ovat jo iskeneet. Olen koukussa.


keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Helmeilevä kuolema retrokansin

Juuri kun pääsin parjaamasta Agatha Christie-suomennosten kansia, jotka eivät tee oikeutta murharouvan tarinoiden kulttuurihistoriallisille puitteille, WSOY julkaisee Helmeilevän kuoleman tyylikkään 50-lukulaisella kansikuvalla! Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1959, ja juuri ilmestyneen pokkariversion kansi on tuo alkuperäinen. Sen on suunnitellut ansioitunut kuvittaja Heikki Ahtiala (1913-1983), joka opiskeli Taideteollisuuskeskuskoulussa 1930-luvulla ja toimi sittemmin graafikkona useissa mainostoimistoissa.

Ahtiala vastasi myös aikoinaan WSOY:n Sapo-sarjan kansikuvista ja ne olivatkin aivan toista maata kuin nämä nykyiset. Hämmästyksekseni luin tänään vanhasta Hesarista, että Sapo on saanut viime vuoden alussa uuden ulkoasun. Tuo edellisessä kirjoituksessani mainitsemani Louise Pennyn Kylmän kosketuksen kalsea ja harhaanjohtava kansikuva on siis tämän uudistuksen ensimmäisiä hedelmiä. Vai pitäisikö sanoa rusinoita. Epäonnistunutta satoa joka tapauksessa.

Uudistuneella ulkoasulla yritetään kuulemma houkutella uusia lukijoita Sapo-sarjalle, jossa julkaistujen dekkareiden kysyntä on hiipunut (HS 16.3.2009). Plussaa sen tajuamisesta, että ulkoasulla on merkitystä ja että sarjan edellinen, vuonna 1997 luotu ilme oli päivityksen tarpeessa. Mutta miksi vanhan ilmeen suunnitellut graafikko vastaa myös uudistuksesta? Mikä tuhlattu mahdollisuus.

Kiitokset WSOY:lle kuitenkin Helmeilevästä kuolemasta. Kustannusjätti on muutenkin elvyttänyt pokkarisarjansa hiljattain paikatakseen Loiston pokkarimarkkinoille jättämää rakoa, vai pitäisikö puhua ammottavasta aukosta. Vaikka Loistoa tulee ikävä, sen kasarihenkinen Agatha Christie-kansitaiteilu saakin painua unholaan.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Kansien asialla, toistamiseen

Esimerkkejä englanninkielisten painosten kansien paremmuudesta suomenkielisiin käännöksiin nähden on pilvin pimein. Esimerkiksi suosikkidekkaristini Andrea Camillerin suomennosten kannet ovat täysin mitäänsanomattomia (kuten WSOY:n SAPO-sarjan yleensäkin), ehkä Eväsvoroa lukuunottamatta. Englanninnoksia taas on peräti kahdenlaisilla korurasia-kansilla, joista toiset muistuttavat Giorgio de Chiricon metafyysisiä maalauksia ja toisten tyyli on muuten vain herkullinen (ks. kuva alempana). Alkuperäiset, italiankieliset Camillerit ovat tosin melko tylsiä nekin.

Englanninkieliset kannet pesevät mennen tullen suomalaiset vastineet monien muidenkin dekkaristien kohdalla. Agatha Christie on kokenut suoranaista vääryyttä, mutta samaan joukkoon voi laskea kuuluviksi myös Patricia Highsmithin, Manuel Vázquez Montalbánin ja Arturo Pérez-Reverten. Useimmat raaemman koulukunnan dekkarit tosin saavat yhtä mustanpuhuvat ja genrenmukaiset kannet kaikilla kielillä: verta tippuvan veitsen tai harmahtavan kalmon valokuvan päälle on asemoitu bestseller-kirjailijan nimi kissankokoisilla kirjaimilla.

Ns. cozy mystery-dekkarille voi olla kohtalokasta, jos se saa ristikseen harhaanjohtavan kannen. Kanadalaisen Louise Pennyn Three Pinesin kylään sijoittuvan dekkarisarjan toinen suomennos, Kylmän kosketus, on hyvä esimerkki siitä, kuinka pieleen kansi voi mennä. Kylmänkalsean, sinertävän kannen perusteella kukaan ei tule Three Pinesin lämminhenkisiä kyläjuhlia ja kuumia kaakaokupillisia löytämään -vahingossa sinne voi onneksi eksyä.

Reiluuden nimissä mainittakoon muutamia valonpilkahduksiakin. Alexander McCall Smithin Naisten Etsivätoimisto No. 1 -kirjojen kannet ovat hyväntuulisessa värikkyydessään englanninkielisten vastineidensa tasolla. Zadie Smithin kirjojen kansissa on oltu uskollisia alkuperäisille ja onnistuttu. Viime vuosilta mieleen painuneita käännöskansia on muitakin, mm. Susanna Alakosken Sikalat, Andrei Kurkovin Kuolema ja pingviini sekä Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa.

Suomalaiset kirjailijat sen sijaan tuntuvat olevan jatkuvasti huonoissa käsissä; nolona myönnän, että kansifetisismini on estänyt minua tarttumasta mm. Outi Pakkasen ja Leena Lehtolaisen kirjoihin. Poikkeuksiakin toki on, tuoreimpana Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri, jonka sininen kansi hurmaa herkkyydellään.

Tammen Keltaisen Kirjaston kansista olen usein pitänyt, mutta mitä ihmettä Tammessa on ajateltu Guardianin esikoiskirjapalkinnon voittaneen Petina Gappahin novellikokoelmaa Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta julkaistessa? Suomennoksen kansi tuo mieleen jonkin oppilaitoksen esitteen, ammattijärjestön lehden tai mainoksen -se ei kertakaikkiaan ole fiktiivisen teoksen kansi, ei tyylikäs eikä myyvä. Ja olisihan se pitänyt arvata: googlettamalla selviää, että kirjan alkukielinen pokkaripainos on kaunis kuin koru. Sellaisella kansikuvalla kirjasta olisi voinut tulla pieni hitti Suomessakin.



Kirjaa on kansiin katsominen

Minulla on fetissinomainen suhtautuminen kirjaan esineenä. Koolla on väliä, kirjasintyypillä myös, ja nidottu on yleensä mieluisampi kuin sidottu - mutta tärkein on kansi. Kun kirja on kesken, houkuttelevan näköiset kannet ehtivät tuottaa iloa lukijalle monen otteeseen: kun kirja makaa mahallaan sohvalla tai lattialla, kun sen poimii laukustaan raitiovaunussa tai junassa, kun se odottaa yöpöydällä kirjanmerkki välissään, syötävän ihanana kuin karamelli. Edellyttäen tietysti, että se omaa myös sisäistä kauneutta; huonoa kirjaa ei pelasta edes korea ulkokuori.

Kansien palvonnasta on monenlaisia seuraamuksia, epäekologisia ja -ekonomisiakin. Minun on vaikea luopua mieleisiin kansiin puetuista kirjoista, vaikka olisin aivan varma, etten lue niitä enää toiste. Olen myynyt kirjan pois ostaakseni saman kirjan houkuttelevammalla kannella. Luen kirjoja alkukielellä vain siksi, että suomennoksissa on rumat kannet. Kun tilaan kirjaa Amazonista, vertailen eri painosten kansikuvia, ja maksan ekstraa saadakseni sen version, joka tuottaa eniten esteettistä mielihyvää. Jos ja kun haluan lukea rumia kirjoja, lainaan ne mieluummin kirjastosta.

Viime vuosina olen työn puolesta nähnyt satoja, ellen tuhansia kirjojen kansia. Kansilla on valtaa: usein ihmiset antavat niiden perusteella kirjalle mahdollisuuden tai hylkäävät sen heti kättelyssä. Herkempi kirjakauppias tuntee säälin sekaista surua nähdessään asiakkaan kanniskelevan kirjaa ympäri myymälää, mutta päästävän sen lopulta käsistään takaisin kohtalotovereidensa joukkoon, koska se ei sittenkään ollut riittävän attraktiivinen. Silloin liikemisvaistonsa hukannut kirjakauppias ei voi kuin toivoa, että asiakas päättikin lainata kirjan kirjastosta, ja jatkaa kirjaorpojensa loputonta järjestelemistä taatakseen edes osalle pääsyn hyvään kotiin. Usein siihen kyllä vaaditaan räikeän oransseja hintalappuja.

Mielestäni suomalaiset kustantajat pilaavat monien kirjojen mahdollisuudet rumilla kansilla, tai ainakin vaikeuttavat niiden elinkaarta. Myös Saksassa suunnitellaan tylsiä kansia. Ruotsissa ollaan jo selvästi oikeilla jäljillä, ja Ranskassa vallitsevan minimalistisen suuntauksen rinnalla kukoistaa toinen, värikkäämpi. Parhaat kirjankannet ovat kuitenkin englanninkielisessä maailmassa. Pyörähdys Akateemisen kirjakaupan englanninkielisten pokkareiden osastolla saa bibliofiilin sydämen pamppailemaan, samoin löytöretkeily Amazonin viidakossa.

Milloin Suomessa ymmärretään, että ulkonäöllä on väliä? Hus kaikki kustantamojen kansivastaavat opintomatkoille ulkomaisiin kirjakauppoihin tai nettiin. Tylsien valokuvakansien tilalle taitavien kuvittajien piirtämiä kansia. Fontit uusiksi. Lisää väriä!

Makuasioistahan saa kiistellä?

maanantai 11. tammikuuta 2010

Älä ole moksiskaan

Tämän blogin siemen kylvettin viime lokakuussa, kun eräs asiakkaani kuuli aikeistani luopua kirjakaupan pyörittämisestä. Luopumiseen ei ollut yhtä eikä kahta syytä; huomasin vain vähitellen ajelehtineeni sinne ratkaisun reunalle, jossa ei voi enää seistä tumput suorina vaan täytyy joko hypätä tai lopettaa haihattelu ja alistua muka-kohtaloonsa. Siis hypätä.

Kirjojen (ja levyjen ja dvd-elokuvien) sisäänostajana ja myyjänä minua pyydettiin usein suosittelemaan jotakin luettavaa, katsottavaa tai kuunneltavaa, ja se olikin työn hauskimpia puolia. Mutta niin paljon kuin kirjoja kulkikin käsieni kautta hyllyyn ja ihmisten matkaan, ne alkoivat jäädä minulle vieraiksi, tuttavuutemme auttamattoman pinnallisiksi; tajusin olevani työkseni tekemisissä kansien, en sisältöjen kanssa. Vaikka jaksoin ja ehdin lukea koko ajan vähemmän, minulla oli onneksi paljon suositeltavaa vanhasta muistista ja kohtuullinen mutu-tuntuma moniin uusiin tulokkaisiin.

Kun sitten irtisanouduin työstäni, eräs suosituksistani tykännyt asiakkaani ehdotti minulle, että ryhtyisin pitämään blogia. Aluksi epäilin, ettei sellaiselle voisi olla kysyntää tässä tekstiä pursuavassa virikeviidakossa (= maailma/netti) ja että se saisi ihmisen vaikuttamaan ekshibitionistilta tai vähintäänkin turhantärkeältä. Mutta oltuani nyt pari kuukautta joutilaana mieleni on muuttunut.

Ensinnäkin: itsekin luen monenlaisia listoja ja keskustelupalstoja esim. Amazonissa löytääkseni mieluista luettavaa, haen tietoa ja vinkkejä kirjallisuusblogeista ja harrastan hakuammuntaa Spotifyssa. Virikeviidakossa jos missä siis tarvitaan koordinaatteja! Toiseksi: ei kai bloggaaminen ole sen ekshibbailevampaa kuin vaikkapa kolumnien tai kirja-arvostelujen kirjoittaminen lehtiin, Facebookista puhumattakaan.


Ja ennen kaikkea: mitä siitä vaikka kysyntä olisi olematonta tai maine menisi -huina haina, en aio olla moksiskaan! Jakaminen on kivaa.

P.S.

Blogin nimihän tulee tietysti Marjo Leinosen ja Niko Ahvosen Ipanapa 1 -lastenlevyllä esittämästä kappaleesta Huina Haina, jossa lauletaan ekaluokkalaisen tai miksei kenen tahansa huolenaiheista:


Kakkoset on isoi kaikki
Jokaisella mountain bike
Kakkoset on isoi kaikki

Mitä jos ne haukkuu mua?
Taikka tulee tappelua
Mitä jos ne haukkuu mua?


... sekä aseista riisuvasta anarkismista:

Onpas open ääni kimee
Ei se tiedä ees mun nimee
Onpas open ääni kimee

Mä saan nollan käytöksestä
Ei se seikkailuja estä
Mä saan nollan käytöksestä


... ja kertsissä roisin emansipatorisesti ja lohdullisesti:

Huina haina!
Huina haina!
Huina haina!

Älä ole moksiskaan


(Ei tietenkään toimi yhtä hyvin ilman melodiaa ja Ahvosen & Leinosen irrottelua; se on vain kuviteltava tai hankittava kuunteluun)

Ahvosen sanoittama kipale vetoaa ainakin kaltaisiini lapsettomiin mutta lastenkulttuurista viisautta ja esteettistä mielihyvää ammentaviin elämäntapanaivisteihin, varmaan myös ekaluokkalaisiin.