What is your favorite journey?
"Looking out the window."

-Edward Gorey Vanity Fairin haastattelussa lokakuussa 1997

sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

This Is It, Folks

Olen alkanut viettää yhä enemmän aikaa maalla, missä minulla on ollut eräänlainen piilopirtti jo muutaman vuoden. Vanhassa meijerissä sijaitsevasta kakkosasunnosta on tullut ykköskoti.

Maalla viihtymisen sivutuotteena syntyi blogikuopukseni Meijerielämää. Siinä oli alunperin tarkoitus reflektoida kevyesti ja kuvapainotteisesti omaa, uutta sijaintia niin kartalla kuin elämässäkin, hidastamista ja kulutuksen vähentämistä. Sitäkin olen tehnyt, mutta antautunut myös häpeilemättä siihen ihanaan ja epä-älylliseen kuvallisen unelmoinnin ja kodinlaiton maailmaan, josta bloggaajana pääsee nauttimaan vuorovaikutteisemmin ja luovemmin kuin vaikkapa sisustuslehtien passiivisena lukijana.

Bloggaamiseni alkoi inspiroivana ja stressittömänä harrastuksena, ja sellaisena tahdon sen myös pitää. Siksi aion nyt jättää hyvästit Huinahainalle, joka oli tavallaan harjoittelukappaleeni ja koekaniinini. Meijerielämää jatkuu: sen tiheäkin päivittäminen on helppoa ja rentouttavaa, ja tämänhetkisten 20-40 päivittäisen kävijän myötä lisäksi palkitsevaa. Myös Paris, Texas ja Dekkarimania jatkuvat: kirjoitan nykyään elokuvista ja dekkareista vähän muuallakin, joten aihepiireille omistetut blogit tukevat harrastusta ja toimivat jonkinlaisina muistiinpanovihkoina tai privaattiarkistoina.

Monia Huinahainaan kaavailemiani aiheita jää nyt hyllylle. Piti kirjoittamani ainakin puolalaisista elokuvajulisteista, The Wire-sarjan luoneiden David Simonin ja Ed Burnsin Generation Kill- ja Oliver Stonen Wild Palms-sarjoista, Samuli Heimosen maalauksista, Rokk i Reykjavik-dokumentista ja edesmenneen Edward Goreyn kodista. Ripottelen näihin suunnittelemiini postauksiin jo haalimiani kuvia tähän juttuun kuvitukseksi.

Maailma on niin virikkeellinen, että vuorokauden tunnit eivät mitenkään tahdo riittää. Kuitenkin ne on saatava riittämään. Muun muassa siitä syystä elämä on luopumista. Se on sitä myös paljon tärkeämmistä syistä.

Yritän annostella aikaani taas vähän uudella tavalla. Jätän blogiesikoiseni näille sijoilleen verkkoon, voidakseni käydä joskus fiilistelemässä ja muistelemassa vanhoja. Jos oikein ikävä tulee, Huinahaina on elvytettävissä. Sehän on vain blogi.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Kiva kun kävit, kiitos ja näkemiin!

Kuvat ylhäältä alas:

Puolalaiset elokuvajulisteet olen saanut 1990-luvulla tuliaisiksi Varsovasta, ja ne ovat suuresti ihailemani Wiktor Sadowskin käsialaa. Ylempi kuva on Alain Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa-elokuvan (1961) juliste.

Samuli Heimosen maalaus vuodelta 2009 on kauniilta nimeltään Kaikessa on murtumansa. Lisää Heimosen kuvia mm. Galleria Heinon sivuilla.

Alempi Sadowskin juliste on tehty mainostamaan Peter Greenawayn Drowning By Numbers-elokuvaa (1988).

Nukkuvan Edward Goreyn kissoineen taisin napata täältä.

A Song To Save Your Life

Sometimes it's all around you
Sometimes that love surrounds you
And even gone it's with you
Tasting of salt
He learned about love the hard way
She learned that nothing would stay
They knew all about love and nothing
Sharon and Hope
She says I like to kiss you
He says you'd better not
He's on the brink of loving
She's on the brink of falling
Maybe a month in Spain could do it for you
Or a fridge of cocaine could do it
Those are not ways to do it
For Sharon and Hope
Now that I met you nothing's the same
It's not going to be it ever again
If you stay or walk away
If I'm off or if I'm brave
Sometimes it's all around you
Sometimes that love surrounds you
We have it if we want to
Me Sharon you Hope.
Stina Nordenstam: Sharon & Hope
levyltä This Is Stina Nordenstam (2001)

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Hyvää kannattaa odottaa

Madison Avenuen mainosmiehistä ja -naisista kertova Mad Men on ehkä paras näkemäni vakava amerikkalainen draamasarja sitten Vietnamiin sijoittuneen China Beachin, jota tehtiin neljä tuotantokautta vuosina 1988-1991. Muut amerikkalaissuosikkini viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta ovat olleet joko rikossarjoja tai kepeän komediallisia draamoja, rakastettavaa Frasieria unohtamatta.

Fanittamieni rikossarjojen kärjessä ovat loistava The Wire (2002-2008) sekä tietysti omassa liigassaan liitelevä, vaikeasti luokiteltava Twin Peaks (1990-91). Draamakomedioista mainittava on ainakin mukavan vanhanaikainen Gilmore Girls (2000-2007) sekä mainio Freaks & Geeks (1999), jota ei tehty kuin yksi tuotantokausi, mutta jonka nuorista näyttelijöistä suuri osa on päässyt loistamaan valkokankaalla (mm. James Franco ja Seth Rogen) tai muissa sarjoissa (mm. Linda Cardellini Teho-osastossa).

Katsoin Mad Menin ensimmäisen ja toisen tuotantokauden DVD:ltä toukokuussa. Kolmas tuotantokausi pyörii paraikaa Nelosen myöhäisillassa, mutta sarja kannattaa ehdottomasti katsoa alusta asti ja oikeassa järjestyksessä. Sarjan keskeistä sisältöä on päähenkilöissä ja heidän keskinäisissä suhteissaan tapahtuvien muutosten hienovarainen kuvaaminen, eikä tähän vangitsevaan, hitaaseen prosessiin ehkä tule hypnotisoiduksi, jos sarjaa katsoo huolimattomasti tai ylimalkaisesti. Sama kai pätee useimpiin sarjoihin, mutta erityisesti näin nyansseissaan tarkkaan draamaan. Mad Menin taika on niin hillittyä, että se vaatii aikaa rakentuakseen.

Myös maailma henkilöiden ympärillä muuttuu, ja 1960-luvun alkuvuosiin sijoittuva Mad Men kuvaa taitavasti tämän muutoksen asteittaisuutta. Draama osaa hyödyntää historian kohokohdat ja kuohunnan, mutta näyttää myös keskiluokkaisen elämäntavan vähästä hätkähtämättömän staattisuuden ja arvokonservatiivisuuden ylisukupolvisen sitkeyden.

Mad Menin näyttelijät ovat järjestään hyviä, mutta poikkeuksellista karismaa on pääparilla, Don ja Betty Draperia näyttelevillä Jon Hamilla ja January Jonesilla. Komealla Hamilla on entisaikojen filmitähden kasvot ja olemus, ja tuntuu käsittämättömältä, että ennen Mad Menia tarjoilijanakin työskennelleen Hamin oli vaikea löytää näyttelijän töitä. Grace Kellyä muistuttava, nukenkasvoinen Jones näyttelee Betty Draperia hienovaraisesti ilmeillään ja tekee nukkekotiinsa teljetystä, viiniä siemailevasta kotirouvasta arvoituksellisen ja traagisen hahmon.

Ulkoisesti Mad Menin maailma on niin taiten rakennettu, että sarjan katsominen käy amerikkalaisen tyyli- ja kulttuurihistorian oppitunnista. Hitchcock-vaikutteet näkyvät jo alkutekstien animaatiossa, jossa pukumies putoaa korkeuksista mainosten verhoilemien pilvenpiirtäjien keskellä. Musiikkia on käytetty säästeliäästi mutta vaikuttavasti: yksi ensimmäisen tuotantokauden jaksoista päättyy uskomattoman kauniiseen folk-lauluun, jonka Don Draperin rakastajattaren beatnik-tuttavat livenä esittävät.

Sopranosiakin kirjoittaneen ja tuottaneen Matthew Weinerin luoma Mad Men voisi olla pakollista katsottavaa kaikille mainosalaa opiskeleville: joka jaksossa tehdään kampanjaa ja esitellään mainostamisen saloja. Kun mainoskatkon pakkopullaa katsoo sarjan oppien valossa, huomaa mainonnan muuttuneen vain pintapuolisesti; nykymainosten psykologinen rakenne on yllättävän identtinen Mad Menin copywriterien kehittelemien mielikuva-ansojen kanssa.

Mad Menin neljäs tuotantokausi saa USA:n ensi-iltansa heinäkuussa.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Hauskasti ja omakohtaisesti Lähi-idästä

Huomaan lukeneeni viime aikoina paljon omaelämäkerrallisia sarjakuvia ja sarjakuvan muotoon puettuja matkakertomuksia. Samalla linjalla jatketaan.

Aino Sutisen (s. 1983) Taksi Kurdistaniin (Asema 2009) on mielenkiintoinen ja mukaansatempaiseva sarjakuvakirjanen Sutisen Lähi-idän reissusta syyskesällä 2008. Sutinen lähti pelottomasti matkaan yksin ja uskaltautui niin Syyriaan, Iraniin kuin Pohjois-Irakiinkin.

Sarjakuvapiirtäjän idän valloitus alkoi Istanbulista, josta matka jatkui Turkin keskiosiin. Tarkoitus oli jatkaa sieltä Georgiaan, mutta Etelä-Ossetian taistelujen vuoksi matkasuunnitelmaan tuli muutos, ja Sutinen suuntasikin Syyrian kautta Iraniin.

Sutinen kuvaa hauskasti rajaviranomaisten tiukkaakin tiukemman ja leväperäisen välimaastossa häilyvää toimintaa, joka saa usein absurdeja piirteitä. Kuvallisiin muistiinpanoihin pääsevät myös muut matkaajat, joiden kirjo ulottuu australialaisista junteista toisiin yksin matkustaviin naisiin sekä extreme-reppumatkailijoihin, jotka ovat liikkeellä liftaten tai pyöräillen.

Syyriassa Sutinen taltioi sarjakuvamuistiinpanoihinsa hammam-kylpylässä näkemäänsä napatanssia ja koristeltuja autoja, mutta myös televisio-ohjelmien pikakelattuja suutelukohtauksia ja internet-sensuuria. Damaskoksen basaarista hän löytää itselleen riittävän peittävän vaatekerran seuraavaa määränpäätään varten.

Iranissa Sutinen kiinnittää huomiota persialaiseen naiskauneuteen, joka ei ole lainkaan niin verhottua kuin ulkomailla kuvitellaan. Yllätyksenä tulee myös liberaalin Pohjois-Teheranin asukkaiden vapaamielisyys ja paastoa edellyttävän ramadanin aikaiset salasyöttölät.

Lähes kaikki Sutisen tapaamat teheranilaiset vastustavat maansa hallintoa. Persepoliksessa tapaamaltaan kaupunkisuunnittelun opiskelijalta hän kuulee, että islamilainen hallitus vähentää farsin kielen opetusta kouluissa, koska arabia on Koraanin kieli. Hallinto ei muutenkaan arvosta Persian vanhaa kulttuuria, ja esimerkiksi Persian alkuperäinen uskonto, zarathustralaisuus, on pannassa.

Missä ikinä Sutinen liikkuukin, hänen perässään roikkuu ihailijoita. Välillä tilanteet muuttuvat pelottaviksi, mutta enimmäkseen yksin liikkuva nainen voi ilmeisesti tuntea olonsa kohtalaisen turvalliseksi Lähi-idässä. Myös apu on lähellä: ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä osuu Sutisenkin tielle tuon tuosta.

Iranista matka jatkuu Azerbaidzaniin ja taas Turkkiin, josta Sutinen ottaa taksin Pohjois-Irakin kurdialueelle. Siellä yksinäinen naismatkustaja tuntee ensimmäisen kerran pelkoa; sotatoimien läheisyys vie yöunet, eikä kaupungilla uskalla liikkua pimeän tultua. Sähkökatkokset ovat yleisiä ja ulkosalla tuntuu liikuskelevan pelkkiä miehiä. Pari päivää Kurdistanissa riittää, ja Sutinen ottaa taksin takaisin Turkin puolelle.

Paluumatkallaan takaisin Istanbuliin Sutinen kokee herttaisen lomaromanssin turkkilaisen vaatekauppiaan kanssa. Kaiken koetun jälkeen Istanbul tuntuu modernilta ja länsimaiselta suurkaupungilta. Albumi loppuu hieman töksähtäen väsyneen reppumatkaajan kotiinpaluuseen.

Sosiologiaa ja kehitysmaatutkimusta opiskellut Sutinen on tehnyt taustatyönsä hyvin ja suhtautuu enimmäkseen ennakkoluulottomasti kohtaamiinsa ilmiöihin. Pientä väärintulkintaa ilmenee kohtauksessa, jossa mattokauppias kieltäytyy kättelemästä Sutista. Hupaisia ovat hetket, jolloin Sutinen huomaa puolustavansa jonkin maan tai kulttuurin käytäntöjä länsimaita ihaileville paikallisille.

Aluksi Sutisen rohkeutta ihmettelee, mutta lukemisen myötä käy ilmeiseksi, ettei länsimaisen naisen ole lainkaan mahdotonta matkustaa omin päin Lähi-idässä. Taksi Kurdistaniin onkin paitsi informatiivinen ja lempeän humoristinen, myös emansipoiva ja rohkaiseva.


Lisää kantaaottavia citykanisarjiksia Sutisen Taksi Absurdistaniin -blogissa.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

"Kauhua, kauhua, lisää kauhua!"

Lapsena luettujen tai katseltujen kuvakirjojen mieleen painama muistijälki voi olla uskomattoman voimakas. Yksi oman varhaislapsuuteni vaikuttavimmista kirjoista oli Gyo Fujikawan Sleepy Time (1975), joka on ilmeisesti käännetty suomeksi vuonna 1978 nimellä Nukkumatti kutsuu. Oletan, että meillä luettiin tuota suomennosta. Teksti ei kuitenkaan ollut pääosassa, vaan ne kuvat.

En muistaisi kirjan tekijän tai itse kirjankaan nimeä, jos en olisi sattumalta törmännyt siihen verkkokauppa Etsyssä. Kansikuvan näkeminen aiheutti minussa pienoisen tunnekuohun, ja siirryin välittömästi ajassa 31 vuotta taaksepäin. Nukkumatti kutsuu oli se kirja, jonka lukemisen jälkeen vaadin uusintaa ja huudahdin ihastuneena: "Kauhuu, kauhuu, lisää kauhuu!". Kirjassa oli siis jotakin ihanan pelottavaa. Muistan myös lumoavan kuvan, jossa laiskiainen riippuu ylösalaisin oksaltaan; kirjassa nimittäin esitellään ihmisten ja eläinten erilaisia nukkumatyylejä.

Etsyn löydökseni innoittamana perehdyin kirjan kirjoittaneen ja kuvittaneen Gyo Fujikawan tarinaan, joka onkin mielenkiintoinen. Gyo (1908-1998) syntyi Kaliforniassa japanilaisille vanhemmille ja nimettiin hänen isänsä ihaileman kiinalaisen keisarin mukaan. Amerikanjapanilaiselle tytölle annettiin siis kiinalaisen miehen nimi. 19-vuotiaana Gyo meni kihloihin, mutta suhde kariutui muutaman vuoden kuluttua. Kuten niin monet lastenkirjailijat, Gyo Fujikawakin pysyi naimattomana ja lapsettomana koko ikänsä.

Fujikawa opiskeli kuvataiteita Los Angelesissa ja vietti vuoden myös Japanissa 1930-luvun alussa. Hän työskenteli Walt Disneylle, kunnes muutti vuonna 1941 New Yorkiin. Kun Japani samana vuonna hyökkäsi Pearl Harboriin, Gyon vanhemmat joutuivat yli sadan tuhannen muun Yhdysvalloissa asuvan japanilaisen tavoin "uudelleensijoitetuiksi" leirille Arkansasiin. Sota-ajan hysteria sai amerikkalaiset vieroksumaan japanilaisia naapureitaan, ja myös USA:n hallitus kuvitteli länsirannikolla asuvien japanilaisten muodostavan uhkan valtion turvallisuudelle.

New Yorkissa Gyo työskenteli mainostoimistoille, kunnes jättäytyi vuonna 1951 freelanceriksi ja alkoi kuvittaa lastenkirjoja. Kaiken kaikkiaan Fujikawa kuvitti yli 50 lastenkirjaa, joista 45 hän myös kirjoitti. Kirjoja on käännetty 17 kielelle ja julkaistu 22 maassa. Lisäksi Fujikawa suunnitteli postimerkkejä sekä elintarvikepakkauksia, joista lisää täällä.

Gyo Fujikawa oli ensimmäinen valtavirran lastenkirjailija ja kuvittaja, jonka piirroksissa esiintyi erilaisia etnisiä taustoja edustavia ihmisiä. Fujikawan monikulttuurisessa piirrosmaailmassa kaikki lapset leikkivät keskenään, ihonväriin katsomatta. Kirjailija oli siis edellä aikaansa.

Fujikawa on myös itse huomauttanut, että hänen lastenkirjoissaan esiintyy vain harvoin aikuisia. Ehkä juuri aikuisten puuttuminen selittää sen, miksi yöllinen Nukkumatti kutsuu oli niin kiehtova ja jännittävä.

En tiedä, miten uudet sukupolvet ovat Fujikawan maailman löytäneet. Siitä päätellen huonosti, että Helsingin kaupunginkirjastosta lempikirjaani löytyy vain yksi kappale, ja sekin on Pasilan kirjavaraston kätköissä. Uutta painosta ei siis ole otettu. Sääli.

Gyo Fujikawan nekrologi The New York Timesissa 7.12.1998

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Viesti jumalilta?

Meidän pitäisi olla maanantaina lentokoneessa matkalla Islantiin, mutta näyttää uhkaavasti siltä, että matka jää haaveeksi. Tulivuori puskee tuhkaa ilmoille siihen malliin, että siellä päin lentely ei kauheasti houkuttele vaikka kone pääsisikin lähtemään.

Vaikka miten se voisi päästä: koko Suomi on tällä hetkellä tuhkapilven alla ja Euroopan suurimmat lentokentät Pariisia ja Frankfurtia myöten on suljettu. Islannissa voi olla aika pölyiset oltavat, vaikka tuuli käykin pohjoisesta. Toisaalta, eihän Blue Lagooniakaan ole suljettu. Päinvastoin, laguunilla on tarjota tänä viikonloppuna tulivuori-erikoistarjous "for those who are so lucky to be trapped in Iceland." Ollapa niin onnekas.

Viimeksi kun lensin Islantiin, kone yritti turhaan laskeutua Reykjavikiin hurjan myrskyn takia. Turbulenssi oli melkoista ja pientä paniikinpoikastakin koneessa syntyi. Lentoemännät väläyttelivät mahdollisuutta Norjan Bergeniin laskeutumisesta, mutta loppujen lopuksi kone tömähti maahan Islannin itärannikolla.

Siellä sitten odoteltiin myrskyn laantumista ja syötiin Icelandairin piikkiin kaikki sämpylät ja voileivät, joita piskuisen kentän kahvilan emännät meille pienistä varastoistaan taikoivat. Monen tunnin odottelun jälkeen lähdettiin uhmaamaan viimaa ja päästiin kuin päästiinkin Reykjavikiin, 12 tuntia myöhässä.

Minulla ei siis ole onnea matkassa näiden Islantiin suuntautuvien lentojen kanssa, mutta hinku maahan on kova. Olin pienestä pitäen haaveillut Islannista, ja kun sitten päälle kolmikymppisenä sinne pääsin, kokemus ylitti kuvitelmani. Se on melko harvinaista matkustettaessa paikkaan, johon kohdistuu paljon odotuksia.

Kirjoitan tätä junassa, joka on noin tunnin aikataulusta myöhässä. VR:n kyydissä Kymenlaaksosta pääsee harvoin Helsinkiin aikataulussa. Ehkä tämä matkustamisen hankaluus johtaa lopulta siihen, että ihmiset pysyvät suosiolla kotona ja jättävät myöhästymisistä, myttyyn menneistä vaihtoyhteyksistä ja korvauslomakkeiden täyttämisestä stressaamisen niille liikematkustajille, jotka bisnes pakottaa reissaamaan.

Jos ja kun tämä hartaasti odotettu Islannin matka nyt peruuntuu, lainaan kirjastosta Indridasonin ja Sigurdardottirin dekkareita ja nojatuolimatkailen sydämeni kyllyydestä Islannin laavakentillä. Tai luen Kierrätyskeskuksesta matkalukemiseksi ostamani Halldór Laxnessin Salka Valkan, joka ei vie ainoastaan islantilaiseen kalastajakylään vaan myös ajassa taaksepäin. Tietysti voin lievittää Islannin ikävääni myös katselemalla Sigur Rósin Heima-konserttitaltiointia dvd:ltä.

Ehkä skandinaaviset jumalat (Odin, Thor & co.) ovat huolissaan liiallisen lentomatkailun aiheuttamista päästöistä ja yrittävät sanoa raivoavan tulivuorensa suulla/kraaterilla: kannattaa pysyä kotona.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Yömusiikkia

Vuosien varrella moni kaunis kappale on kantautunut korviini auki unohtuneen television kautta. TV1:n yöllisen Uutisikkunan taustalla kuuluvassa Yöradio-ohjelmassa soitetaan usein mollivoittoisia slovareita soittolistojen ulkopuolelta. Viimeisin tällainen löytöni oli ruotsalaisen Sophie Zelmanin pysäyttävän kaunis Song of the Night-kappale, joka sai parantumattoman yökyöpelin keskeyttämään senhetkiset puuhansa ja vääntämään volyymia kovemmalle.

Yöllinen elämykseni johdatteli minut Zelmanin uusimman I'm the Rain-levyn (2010) pariin. Song of the Night on melankolisen levyn viimeinen kappale. Levyn aloittaa niin ikään kaunis If I Could, jonka yksinkertainen pianostemma viettelee kuulijan. Tästä edetään kohti loppuhuipennusta toinen toistaan yksinkertaisemmilla balladeilla, joissa duetoivat Zelmanin tyttömäinen ääni ja Bo Kaspers Orkesterissa vuoteen 1996 soittaneen Lars Halapin kitara.

I'm the Rain on Zelmanin (s.1972) ja kitaristi-tuottaja Halapin kahdeksas yhteinen levy. Spotify vertaa Zelmania mm. Anna Ternheimiin, norjalaiseen Ane Bruniin sekä georgialais-brittiläiseen Katie Meluaan. Minulle tulee mieleen myös israelilais-ranskalainen Keren Ann, erityisesti hänen englanninkielinen levynsä Not Going Anywhere (2003).

I'm the Rain on sateisen surumielinen levy, jonka satunnaiset country-vaikutteet keventävät alakuloista tunnelmaa. Zelmani ääntää englantia paikoin kovin ruotsalaisella aksentilla, mutta jos sen ei anna häiritä, I'm the Rain on täydellistä yömusiikkia.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Poikamaista kuvittelua

Humputtelin eilen koko päivän Lahdessa, jota Suomen Chicagoksikin tituleerataan. Kävin muffinssikahveilla lahtelaisen Sinuhen leipomon vanhimmassa kahvilassa, joka on toiminut samassa paikassa 50-luvulta lähtien. Kauppahallin Thai-ruokapaikassa nautin tulisen lounaan ja Suomalaisen Kirjakaupan löytölaarista mukaan tarttui Dekkarisankarit -kuka kukin on -kirja kuudella eurolla (ovh 75,60 €!). Onnistunut reissu siis.

Lahden ekskursion varsinainen syy oli kuitenkin Radio- ja tv-museon näyttely, joka esitteli kuvittaja Poika Vesannon (1908-1950) laajaa tuotantoa. Vesanto työskenteli Otavan mainospiirtäjänä lähes koko 30-luvun, ja kuvitti Otavalle valtavan määrän kirjankansia. Kaiken kaikkiaan Vesanto teki lyhyeksi jääneen elämänsä aikana yli 200 kirjankantta.

Ja millaisia kansia! Värikylläisiä, tyylikkäitä, herkullisia, lukemaan houkuttelevia. Näyttelytekstien mukaan Vesanto oli sikäli epätyypillinen suomalainen kuvittaja, että hän ammensi vaikutteita amerikkalaisesta populaarikulttuurista ja tavoitteli tyylissään vauhtia ja lennokkuutta. Otavan Poikien seikkailukirjasto -sarjan kannet ovat niin mehukkaita, että sain äkillisen mieliteon hankkia jostain käsiini lapsena rakastamiani Karl Mayn poikakirjoja ja uppoutua taas intiaanipäällikkö Winnetoun maailmaan.

Poika Vesanto oli äärimmäisen tuottelias piirtäjä, joka teki kirjankuvitusten lisäksi muun muassa pilapiirroksia, postikortteja, korttipelejä, mainoksia sekä aikakauslehtien kansia. 30-luvulla ja sotavuosina Vesanto merkitsi Seura-lehdelle samaa kuin Martta Wendelin Kotiliedelle. Vesannon sarjakuvia julkaistiin mm. Ilta-Sanomissa ja Aamulehdessä. Rintamallakin mies antoi kynän sauhuta: jatkosodan aikana TK-piirtäjänä toimineen Vesannon sotapiirroksia säilytetään Sotamuseossa.

Vesannon nimi ei liene suurelle yleisölle tunnettu, eikä hän nauttinut suurta arvostusta elinaikanaan, kuten eivät kuvittajat menneinä vuosikymmeninä yleensäkään. Nykyään graafisella alalla on ihan toisenlaista pöhinää ja kuvittajistakin voi tulla staroja. Esimerkiksi Sanna Annukasta, Kustaa Saksista ja Klaus Haapaniemestä kohistaan ulkomaisissa design- ja sisustuslehdissä tämän tästä.

Onneksi Poika Vesannon tuotannolla on omat faninsa, jotka pitävät hänen töitään esillä esimerkiksi blogeissaan: PopuLAARI ja Pulpetti ovat painetun(kin) populaarikulttuurin historiaa esitteleviä blogeja, joista löytyy tietoa ja kuvia Vesannon töistä.

Kuvitti Poika Vesanto -näyttelyn ovat koonneet Timo Kokkila ja Ville Hänninen, ja sen on tuottanut Tampereen Mediamuseo Rupriikki. Lahdessa kokonaisuus on nähtävillä 29. maaliskuuta asti.

Vesannon tunnetuin kirjankansi lienee Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin?, joka koristaa myös näyttelyjulistetta.

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Sydämentuuletusta iranilaisittain

Nojatuolimatkailu sarjakuvien parissa jatkuu Pohjois-Koreasta 90-luvun alun Iraniin. Omaelämäkerrallisista Persepolis -sarjakuvistaan tunnetun Marjane Satrapin (s. 1969) uusin suomennettu teos Pistoja (Like) kertoo eri-ikäisten teheranilaisnaisten rakkauselämästä ja sen puutteesta.

Satrapi itse vietti lapsuutensa Teheranissa, mutta muutti 14-vuotiaana Wieniin pakoon Iranin tiukentunutta hallintoa. Parikymppisenä Satrapi palasi Iraniin, opiskeli yliopistossa ja meni naimisiin, mutta erosi miehestään muutamaa vuotta myöhemmin. Nykyään ranskalaistunut Satrapi elää ja työskentelee Pariisissa.

Marjane Satrapin isoäidin mukaan juoruilu tuulettaa sydäntä. Pistoissa joukko ihmisiä kokoontuu nuoren Marjanen isovanhempien luokse lounaalle. Aterian jälkeen miehet vetäytyvät päiväunille ja naiset siivoavat jäljet. Tee tekeytyy sillä välin samovaarissa, ja kun astiat on tiskattu, sydämentuuletus voi alkaa.

Teekupposten ääressä puidaan tuttujen ja tuntemattomienkin asiat, mutta aika pian naiset alkavat avautua omista kokemuksistaan ja rakkaudessa kokemistaan pettymyksistä. Toiset ovat jo kolmatta kertaa naimisissa, toiset itkevät väärälle miehelle menetettyä neitsyyttä. Yksi ylistää vapaata rakkautta ja lihan iloja, toinen ei ole nähnyt edes lastensa isää alastomana.

Miehet ovat enimmäkseen lieroja, mutta nainenkin voi olla naiselle susi. Teini-ikäisiä tyttäriään vanhoille ukoille tyrkyttävät äidit saavat kuulla kunniansa, samoin hankalat anopit.

Pistoja on pikemminkin kuvakertomus kuin sarjakuva. Satrapi ei käytä lainkaan sarjakuvaruutuja, vaan kirjailee kuvat ja tekstin sivuille jäsentyneeksi sekamelskaksi. Tyyliä kuvaa hyvin kirjan ranskankielinen nimi, Broideries. Toisaalta pistoilla viitataan ompeleisiin, joita nuoret naiset teetättävät lääkärissä hääyötään varten. Iranissa morsianten odotetaan yhä olevan neitsyitä, vaikka aika on ajanut tämän vaatimuksen ohi.

Iranilaisten naisten elämä voi olla säädeltyä ja heidän vapautensa rajoitettua, mutta Satrapin kuvaaman hyväosaisen ja vapaamielisen keskiluokan naiset ovat raivanneet itselleen tilaa myös miesten maailmassa. Keskenään naiset riisuvat huivinsa ja puhuvat seksistä yhtä vapautuneesti kuin Sinkkuelämää -sarjassa konsanaan.

Kun vanha herra Satrapi herää liian aikaisin päiväuniltaan, vaimo patistaa hänet takaisin nukkumaan. Matriarkka ei ole vielä tuulettanut sydäntään tarpeeksi.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Pohjois-Korean pimeä kulissi

Pohjois-Korea on omalla tavallaan maailman kiinnostavin valtio. Se johtuu siitä, että maa on tarkoin varjeltu salaisuus, jonka todelliset kasvot vain harva ulkomaalainen on nähnyt.

Kanadalainen animaattori Guy Delisle (s. 1966) on matkustellut paljon Aasiassa ja piirtänyt kokemuksensa sarjakuviksi. Toissa vuonna WSOY julkaisi Delislen tuoreen sarjakuvareportaasin Myanmarista nimellä Merkintöjä Burmasta.

Pohjois-Korean pääkaupunkiin sijoittuva Pjongjang
ilmestyi suomeksi viime vuonna. Ranskankielinen alkuteos on vuodelta 2003. Delisle oli Pjongjangissa kaksi kuukautta paikallisen animaatiostudion laadunvalvontatehtävissä. Matkalukemisena Delislellä oli George Orwellin 1984.

Länsimaiset animaatiostudiot teettävät työläitä piirroselokuviaan halvan työvoiman Pohjois-Koreassa. Pjongjangin omituisuuksien rinnalla Delisle kuvaakin animaation tekemisen arkea. Ulkomaalaiselle tuo arki on tiukasti säänneltyä: paikallinen tulkki tai opas saattaa vierastyöläisen hotellilta työpaikalle ja takaisin, kulkee koko ajan kintereillä ja pitää huolen siitä, että vieras tutustuu pakollisiin nähtävyyksiin ja vain niihin.

Delislen kuvaamassa Pjongjangissa on pulaa sähköstä, minkä vuoksi lentokentällä on hämärää, hotellin aula on pimeänä ja koko kaupungin kaikki valot sammutetaan yöksi. Rakennuskanta on uutta, sillä Pjongjang tuhoutui lähes täysin Korean sodassa 50-luvun alussa. Mahtipontisia kolosseja on pystytetty sinne tänne tekemään vaikutus ulkovaltoihin, mutta suurin osa niistä on vajaakäytössä, tyhjillään tai keskeneräisiä. Kaikkialla on siistiä, ja "vapaaehtoiset" hyörivät teiden varsilla keräämässä roskia.

Edesmenneen presidentin Kim Il-sungin ja hänen seuraajansa Kim Jong-ilin naamataulut sekä Juche-aatteen iskulauseet tulevat vastaan kaikkialla. Amerikkalaisviha on leppymätöntä, ja uuteen sotaan varustaudutaan niin aseellisesti kuin henkisestikin. Maahan on päästetty satakunta ulkomaalaista avustustyöntekijää, sillä ravinnosta on edelleen pulaa ja kolmannes väestöstä elää ruoka-avun turvin.

Delislen kuva Pjongjangista ei ole kuitenkaan täysin lohduton: länsimaihin tihkuvien tietojen perusteella hän oli varautunut pahempaan. Robottimaisesta tottelevaisuudestaan huolimatta ihmiset ovat ystävällisiä. Delislen ja hänen kivikasvoisen tulkkinsa välille syntyy jonkinlainen ystävyyskin, vaikka kapteeni Sin ei paljon ylimääräisiä juttele. Ulkomaalaisille on tarjolla myös huvituksia: avustusjärjestöjen ja YK:n työntekijät voivat bilettää Diplomaattiklubilla tai kiinalaisten omistamassa yökerhossa.

Yksi kirjan vaikuttavimmista kohtauksista kuvaa Delislen, kapteeni Sinin, oppaan ja autonkuljettajan piknikkiä Pjongjangin ulkopuolella. Pakollisen ja tylsän museovierailun jälkeen miehet pysähtyvät syömään ja juomaan yhdessä, ja aterian jälkeen kukin vetäytyy omiin oloihinsa. Delisle näkee seuralaisensa ensimmäisen ja ainoan kerran aivan tavallisina miehinä, kenet joen rannalla kuljeksimassa, kenet istuksimassa savuketta poltellen. Sillä hetkellä he eivät edusta Pohjois-Korean valtiota, toisin kuin Delislen perässä Pjongjangissa kulkiessaan.

Pjongjang on Delislen henkilökohtainen matkapäiväkirja, jossa hän ihmettelee ja arvostelee sulkeutuneen diktatuurin käytäntöjä, mutta ei pyri rakentamaan kattavaa yhteiskunta-analyysia. Delislen näkökulma on animaattorin ja sarjakuvapiirtäjän, ei tiedemiehen tai tutkivan journalistin. Siitä huolimatta lopputulos on hyvin informatiivinen ja pohdiskeleva.

Delisle onnistuu tallentamaan paljon absurdeja yksityiskohtia kuvareportaasiinsa ja tarjoamaan kiinnostuneille lukijoille uusia tiedonmuruja Pohjois-Korean oloista. Tavallisten pohjoiskorealaisten korvien väliin Delislellä ei kuitenkaan ole pääsyä; muiden maassa vierailleiden tavoin hän joutuu tyytymään tarjottuihin kulisseihin ja niiden paljastaviin säröihin.

torstai 11. maaliskuuta 2010

Sisustuslehtien lumo

Jos pahe määritellään joksikin sellaiseksi, johon ihminen törsää rahojaan silloinkin kun siihen ei olisi varaa, sisustuslehdet ovat kiistaton paheeni. En pysty vastustamaan niitä. Parhaat yksilöt tuottavat suunnatonta esteettistä mielihyvää, ruokkivat pesänrakennusviettiäni ja vahvistavat -ehkä valheellisestikin- elämänhallinnan tunnettani. Niissä on jotain turvallista, rauhoittavaa ja lupaavaa.

Lehdet kietoivat minut pauloihinsa jo lapsena: muistan vieläkin kummitätini Amerikasta tuomat sisustuslehdet ja niiden 70-lukulaiset olohuoneet. Nykyään on keittiö-, kylpyhuone- ja makuuhuone-ekstroja, mutta silloin panostettiin oleskelutiloihin. Ihmisiä kuvissa ei juuri näkynyt, paitsi lehtien lukuisissa tupakkamainoksissa, joissa hohtavan valkoisin hampain hymyilevät naiset uhkuivat terveyttä ja elinvoimaa. (En ikinä tajunnut niitä mainoksia; miksei niissä ollut kohtalokkaita femme fatale -tyyppejä holkki punattujen huulien välissä? Miten ne pikeepaitaiset tenniksenpelaajanaiset muka edistivät tupakanhimoa?)

Yksi ensimmäisistä omilla rahoillani ostamistani kirjoista oli Lorrie Mackin Pienten tilojen sisustaminen (1988), jonka kuvat osaan ulkoa. Sittemmin olen siirtynyt kirjoista lehtiin: todella hyviä, arvonsa säilyttäviä sisustuskirjoja on harvassa, mutta sisustuslehdet ovat muuttuneet vuosi vuodelta paremmiksi.

Onnistuneen lehtiyksilön ostamista voi pitää investointina, sillä sisustuslehdet kestävät muotilehtiä paremmin aikaa ja niihin voi palata uudestaan vuosienkin päästä. Parhaat lehdet ovat kuin arvokoruja: niitä säilytetään piilossa katseilta, mutta silloin tällöin ne otetaan esille ihailtaviksi tai käytettäviksi. Ne eivät vanhene, sillä ne ovat samanaikaisesti ajattomia ja kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia. Lehdet eivät tietenkään säilytä rahallista arvoaan korujen tapaan, mutta eihän mieluisia korujakaan myydä muutoin kuin pakon edessä.

Olen tilannut monia sisustuslehtiä kotiin, mutta nykyään ostan mieluiten irtonumeroita. Harvan lehden koko vuosikerta on omistamisen arvoinen. Irtonumeron ostaja voi valita parhaat päältä ja jättää heikommat yksilöt kauppaan. Näin saa kerättyä itselleen kirjaston, jossa on pelkästään helmiä. Tilaajana postiluukusta putoaa myös vaatimattomampia numeroita, jotka on kierrätettävä eteenpäin. Jos ostaa vain itseään puhuttelevia irtonumeroita, niistä ei halua luopua lainkaan.

Irtonumeron ostamiseen liittyy myös se ihana tunne, kun antaa houkutukselle periksi ja saa jotain himoitsemaansa. Kaupan lehtihylly tekee minulle saman kuin karkkihylly lapsille. Lehtien ostaminen yksitellen on yksinkertaisesti palkitsevampaa kuin niiden tilaaminen. Ja loppujen lopuksi kyse on kuitenkin suhteellisen halvasta huvista.

Vaikka lehdet ovat pullollaan ihania tavaroita, en yleensä koe houkutusta ostaa esineitä omaksi. Kotini on jo täynnä tavaraa ja hyvä sellaisenaan. Minulle riittää, että saan katsella kuvia. Tarpeessa ja sen tyydyttymisessä on jotain samaa kuin kaunokirjallisuuden lukemisessa: kirjojen kautta saa kokeilla muiden elämää, kokea toisen ajan ja paikan, mutta pitää silti oman elämänsä ja olla tyytyväinen siihen. Myös sisustuslehtien avulla voi laajentaa haaveidensa kehää ja vaellella huoneissa, jotka uhmaavat tosielämän ahtautta. Vaelluksen jälkeen tuota ahtautta katsoo uusin silmin ja toteaa, että se näyttää kotoisalta, omalta.

Suosikit:

Elle Interiör. Ruotsin ja ehkä koko maailman paras sisustuslehti. Syötävän ihania kuvia, paljon herkkuja maksimalisteille ja 50-lukuun mieltyneille. Runsas, värikäs ja nuorekas. Aina onnistunut kansi. Kallis: irtonumero kahdeksan euroa, eikä juuri halvempi tilattuna.

Sköna hem. Kannet eivät Elle Interiörin tasoa, mutta sisältö niin ikään runsas ja houkutteleva. Monipuolinen. Ehkä hivenen konservatiivisempi ja keski-ikäisempi kuin Elle Interiör. Irtonumeron hinta kohdallaan: 6,40 €.

Deko. Ehdoton suosikkini kotimaisista lehdistä. Paljon pieniä kerrostaloasuntoja, retroa ja pienen budjetin ideoita. Nuorekas ja kaupunkilainen, sinkkujen ja nuorten perheiden asumiseen erikoistunut.


Näitäkin luen:


Elle Decoration. Tyylikäs ja persoonallinen brittilehti. Ei yhtä maanläheinen kuin ruotsalainen vastineensa. Isolla rahalla tehtyjä sisustuksia ja taiteilijoiden erikoisia koteja. Tietty saavuttamattomuus etäännyttää. Lehdestä puuttuu lämpöä. Kannet useimmiten upeat. Ei kovin kallis tilattuna, n. 5 €/numero.

Living etc. Värikäs, nuorekas ja kaupunkilainen brittilehti. Vähän liikaa sillisalaattia, ei yhtä näyttävä visuaalisesti kuin Ellet.

Bo Bedre. Pohjoismaisten sisustuslehtien klassikko. Tanskalaislehteä sai jonkin aikaa Akateemisesta kirjakaupasta, mutta ilmeisesti kysyntä ei riittänyt, sillä viime vuosina sitä ei ole hyllyssä näkynyt. Ruotsalaislehtien veroinen, tosin tylsemmillä kansilla varustettu ja ehkä hitusen enemmän kallellaan valkoiseen minimalismiin.

Koti ja keittiö. Mitäänsanomattomat ja valjut kannet kätkevät sisälleen makupaloja. Monipuolinen mutta epätasainen. Taitto sekava ja visuaalinen ilme kirjava: lehti on ahdettu liian täyteen ja fontteja on joka lähtöön. Kodikkain kotimainen.

Hus & Hem. Yleensä värikäs ja houkutteleva kansi. Selvästi lapsiperheille suunnattu. Mukana myös maaseutuasumista, paljon tuunausjuttuja. Kotimainen vastine Talo & Koti ei yllä samalle tasolle.

Glorian koti. Lehti oli pitkään epäkiinnostava: yläluokkaisuutta ihannoiva mutta usein hengetön, jopa tyylitön. Tuntui siltä, että kohderyhmänä olivat keski-ikäiset rouvat, joilla on rahaa mutta ei liiemmin makua. Liikaa tahatonta kitchiä ja nousukasmaista luksusta. Viime aikoina lehti on petrannut ja ottanut askeleen kodikkaampaan suuntaan. Tuorein numero (3/2010) on suorastaan upea.

Avotakka. Mainstream-lehti yllättää välillä raikkaudellaan, mutta on kaiken kaikkiaan liian konservatiivinen makuuni. Ripaus boheemisuutta tekisi hyvää yli nelikymppiselle lehdelle.


En tykkää:

Divaani.
Odotukset olivat korkealla, kun Suomen parhaan 30+ naistenlehden eli Olivian perhe laajeni sisustuslehdellä. Mutta Divaani on aivan liian suureellinen minun makuuni. Siinä panostetaan suuriin ja näyttäviin tiloihin, erikoiseen arkkitehtuuriin ja luksukseen. Pientä ja kodikasta on turha hakea lehden sivuilta, samoin retroa. Kannet eivät houkuttele, ja lehden nimi on jotenkin nolo. Plussaa ainoastaan ulkoilmakuvista ja maisemista, joita lehdessä on tavanomaista runsaammin.

Plaza koti.
Inhokkini. Näyttää tuotekatalogilta tai asuntomessujen mainokselta. Hengetön, kliininen ja tylsä. Kaikki on uutta ja kiiltävää.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Rickie Lee, teenkö elämäni virheen?

En ole koskaan ollut erityisen live-orientoitunut musiikin kuuntelija. Silloin kun vielä ostin paljon levyjä, pidin kannattavampana investoida pari kymppiä äänitteeseen kuin konserttilippuun. Kaikki omistamani levyt ovat studioalbumeja; live-taltiointeja en ole oppinut arvostamaan. Tai teoriassa kyllä, mutta käytännössä en.

Keikoilla olen käynyt paljonkin, mutta kipurajani on mennyt parissa kolmessa kympissä: sen enempää en ole tainnut koskaan maksaa konserttilipusta. Ehkä en vain ole fanittanut ketään isoa staraa tarpeeksi.

Mutta pienemmälläkin rahalla olen onnistunut keräämään ikimuistoisia elämyksiä muistini musiikkiosastolle: Suzanne Vega ja erityisesti hänen lämmittelijänsä Keren Ann Pariisissa, Ultra Bran Tavastian keikat 90-luvun loppupuolella, Shadowplay edesmenneellä Alahuoneella, stadioneista vasta haaveileva Kent Tavastialla Isola-levyn ilmestymisen aikoihin... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Savoyssakin ennätin käydä useamman kerran maailmanmusiikkia kuuntelemassa ennen kuin lippujen hinnat karkasivat käsistä. Klezmer-musiikkiin taisin hurahtaa juuri Savoy-teatterissa. Juhlaviikkojen Huvilassa olen raaskinut käydä kerran kesässä, mutta teltan ulkopuolella on tullut istuttua useamminkin.

Ilmaiseksi olen onnistunut kuulemaan ja näkemään vaikka mitä: Anouar Brahem Sevillan yliopiston sisäpihalla, Trilok Gurtu ja Asian Dub Foundation niin ikään Sevillassa pidetyillä ilmaisfestareilla, Femi Kuti Màlagassa, Einstürzende Neubautenin loppuunmyyty Tavastian keikka, jonne kaveri voitti liput Radio Helsingistä... Goldfrappiakin kuulin kerran katufestareilla Pariisissa, mutta väenpaljouden takia en nähnyt vilaustakaan bändistä, joten muistijälki jäi perin haaleaksi, vaikka yhtyeestä kovasti tuolloin pidinkin.

Edellisessä työpaikassani oli joitakin lyömättömiä työsuhde-etuja, kuten vapaa pääsy oman talon keikoille. Noiden kissanpäivien kohokohtia olivat Nouvelle Vaguen ja The Tiger Lilliesin konsertit. Ahkera piippuhyllyllä istuminen sai minut huomaamaan myös sen, miten rennosti musiikista voi nauttia, jos sen kuulemisesta ei ole pulittanut montaa kymppiä. Turhantarkan kriittisyyden voi jättää narikkaan, kun ei tarvitse miettiä, saako rahoilleen vastinetta vai olisiko nekin kympit sittenkin pitänyt säästää johonkin elintärkeään, kuten ruokaan.

Lipun ostanut kulttuurin kuluttaja arvioi esitystä käyttäen investointinsa suuruutta mittapuuna. Hän ei siis välttämättä pysty unohtamaan olevansa kuluttaja, maksava asiakas, mikä saattaa varjostaa taide-elämystä. Vapaamatkustajana sen sijaan virittyy huolettoman vastaanottavaisuuden taajuudelle. Silloin voi olla helpompaa keskittyä olennaiseen ja tarvittaessa osoittaa armollisuutta artistille.

En tietenkään tarkoita sitä, etteikö artisteille ja keikkajärjestäjille pitäisi ja kannattaisi maksaa. Kaikin mokomin; useimmiten kokemus on varmasti hintansa väärti. Olen jopa kyseenalaistanut entisen tapani ostaa levyjä konserttilippujen kustannuksella. Ehkä olisin toiminut toisin, jos olisin tiennyt, miten helpoksi ja halvaksi musiikin kotikuuntelu jakelukanavien monipuolistumisen myötä muuttuu. Tarpeettomiksi käyneiden cd-levyjen sijaan minulla voisi nyt olla enemmän muistoja.

Tällä hetkellä elän kuitenkin taloudellisella säästöliekillä ja suhtaudun entistäkin kitsaammin live-musiikkiin. Levyjäkään en juuri osta; ulottuvillani on niin valtavat määrät musiikkia ihan ilmaiseksi, että en tiedä miten päin korvani asettelisin. Tielleni on kuitenkin ilmaantunut houkutus: Rickie Lee Jones esiintyy Tavastialla tiistaina. Jos en olisi näin tiukkapipoinen rahankäyttöni kanssa, menisin kuuntelemaan häntä. Häntä jos ketä.

Rickie Lee Jones on yksi pitkäaikaisimmista musiikillisista rakkauksistani, jonka levyt Ghostyhead (1997), It's Like This (2000) ja The Evening of My Best Day (2003) lähtisivät autiolle saarelle mukaan. Minua vannoutuneempaa fania saa Suomesta hakea -tai niin kuvittelen. Minun kuuluisi mennä Rickie Lee Jonesin konserttiin, maksoi mitä maksoi.

En kuitenkaan ole menossa. En yksinkertaisesti arvosta live-kokemusta niin korkealle, etenkään tällaisena rajallisten resurssien keväänä. Ehkä pihistelen väärässä kohdassa. Vetoan vaikeaan live-suhteeseeni: levyiltä kuunneltuna Jonesin musiikki on minulle elävää ja ajatonta. Se vie kuvitteelliseen Amerikkaan tai omiin mielenmaisemiini. Siksi minun ei ole välttämätöntä nähdä Rickie Lee Jonesia Helsingissä kevättalvella 2010, uusimman ja vielä vieraan Balm in Gilead -levyn kappaleita esittämässä. Ties vaikka illuusio särkyisi.

Rickie Lee, olen silti uskollinen ihailijasi. Kehotan kaikkia elävän musiikin päälle ymmärtäviä, hyvätuloisia illanvirkkuja ostamaan 36 euroa maksavan lipun ja menemään Tavastialle tiistaina. Itse tulen vielä katumaan ja kiroamaan ontuvat perusteluni kotiinjäämiselle.

P.S. Kaivoin muististani yhden viidenkympin konserttipiletin: Sigur Rós Kulttuuritalolla elokuussa 2008. Olihan se hieno. Mutta unohtumattomin Sigur Rósiin liittyvä muistoni on Islannin matkaltani saman vuoden helmikuussa: köröttelin bussilla lumisten vuoristomaisemien halki ja kuuntelin Hoppípollaa mp3-soittimesta repeatilla. Olin pakahtua.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Hassu hurja lapsuus

Kouvolan Taidemuseosta on tullut kantamuseoni. Osittain tämä selittyy sillä, että 98-vuotias isoisäni asustaa museon naapurissa, Kaunisnurmen vanhainkodin dementikko-osastolla. Mukana on myös harmistusta siitä, että läheskään kaikki paikalliset eivät museossaan muista käydä, mikä on sääli. Mutta en minäkään pelkästään käytännöllisen sijainnin ja kannatuksen vuoksi taidemuseossa käy; sisällöt ratkaisevat.

Kesällä näin kantapaikassani kiinalaista nykytaidetta. Syksyllä museon valtasivat Marikka Kiirikoffin arkista ja mystistä oudon kiehtovasti yhdistävät maalaukset. Nyt esillä on Maria Kausalaisen (s. 1975) niin ikään arjen ja fantasian välimaastossa risteileviä teoksia.

Kausalainen perheineen asuu Kausalan entisen meijerin vanhaa päätyä. Itselläni on toinen koti rakennuksen uudemmassa päädyssä, joten tällä kertaa minut houkutteli taidemuseoon myös ulkotaiteellinen syy: naapurin uteliaisuus.

Yhdessä -niminen näyttely kuvaa erilaisia perheitä, eikä vähiten Kausalaisen omaa, seitsenhenkistä uusperhettä. Viime vuosisadan alun perhepotrettien hengessä Kausalainen on valokuvannut itseään ja miestään sekä erilaisia perhekokoonpanoja: yksinhuoltajia ja homopareja lapsineeen, monikulttuurisia perheitä, nuoria pareja ja tyhjään pesään jääneitä vanhuksia. Katsoja saattaa yllättää itsensä ihmettelemästä, miten kuvat liittyvät toisiinsa; ydinperheen idea istuu niin tiukassa, että lapsetonta paria ei välttämättä heti hahmota perheeksi ollenkaan.

Perhepotrettien lisäksi Kausalainen on modernisoinut huoneentaulujen tekstejä ja videoinut kotileikkejä leikkiviä lapsia. Erilaisia tekniikoita kokeileva taiteilija on myös maisemoinut vanhoja lusikoita tavalla, joka tuo mieleen kierrätyksen ja käsitetaiteen mestarillisesti yhdistävän Anu Tuomisen (s. 1961) teokset.

Parhaimmillaan Kausalainen on kuitenkin kuvatessaan hurjien naamioiden taakse kätkeytyneitä poikiaan jossakin Etelän rehevän kasvillisuuden keskellä. Fotopolymeeritekniikalla toteutetuissa kuvissa on taianomainen tunnelma. Leikki, ihmetys, sisaruus, mielikuvitus ja lapsen leikinjälkeinen väsymys ovat tallentuneet kuviin tarkasti, mutta jokin paljon salamyhkäisempikin on antanut vangita itsensä siinä sivussa. Lapsuuden taika on tavoitettu yhtä hienovaraisesti kuin Spike Jonzen avantgardistisessa Hassut hurjat hirviöt -elokuvassa.


Maria Kausalaisen Yhdessä -näyttely on esillä Kouvolan Taidemuseossa 21. maaliskuuta asti. Marikka Kiirikoffin maalauksia voi nähdä Helsingissä vielä tämän viikon ajan, Koristein suljettu huone -näyttely Galleria Jangvassa 7.3. asti.

sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Jokin hyvä saattaa toimia

Hyväntuuliset ja aurinkoiset elektropop-biisit ovat lyömättömiä elämänilon lähteitä. Viime vuosina suoranaista riehaantumista ovat aiheuttaneet mm. amerikkalaisen MGMT:n Kids sekä brittiläisen The Ting Tingsin That's Not My Name. Vähän sama efekti oli viime kesänä australialaisen Empire of the Sunin hittibiiseillä We Are The People, Standing On The Store ja Walking On A Dream, jotka tulvivat joka tuutista heinäkuisella Italian matkalla, mutta ilahduttivat aina vain.

Pohjoisirlantilaisen Two Door Cinema Clubin Something Good Can Work voi hyvin olla tämän kevään pelastus. MGMT:n Kidsin tavoin kappale onnellistaa välittömästi, ja maaliskuun alussa ilmestyvältä Tourist History -esikoislevyltä löytyy myös muita varsin tarttuvia syntsaralleja, kuten Undercover Martyn ja This Is The Life. Rokimpi I Can Talk tuo mieleen ruotsalaisen The Soundsin.

Kolmihenkinen Two Door Cinema Club luottaa kitaroihin ja koskettimiin ja taikoo rumpubiitit tietokoneelta. Keikoille on kuulemma palkattu ihka oikea rumpali. Yhtyeen soundi on sukua ruotsalaiselle The Embassylle, jonka Futile Crimes -esikoisalbumin (2002) aloitusbiisi Boxcar kuuluu myös syntikkapohjaisten elämänilopillereiden parhaimmistoon.

Jos kevät uhkaa vetää mielen matalaksi, kannattaa ottaa Something Good Can Work kuunteluun. Saattaa nimittäin toimia.

myspace.com/twodoorcinemaclub

tiistai 23. helmikuuta 2010

Hitaasti hyvä tulee

Kävin pitkästä aikaa entisellä työpaikallani Amos Andersonin taidemuseossa. Sinne minut houkutteli mukavasti julkisuutta saanut Stiina Saariston Ein kleines Monster -näyttely. Kaltaiselleni hitaudesta haaveilevalle mutta kärsimättömyyden kanssa kilvoittelevalle ihmiselle näyttely oli ällistyttävä kokemus. Saariston työskentelytapa edellyttää nimittäin poikkeuksellista pitkäjänteisyyttä ja uskoa omaan tekemiseen.

Stiina Saariston (s. 1976) työt ovat valtavankokoisia lyijykynä- ja värikynäpiirustuksia. Aiheena on lähes poikkeuksetta Saaristoa itseään etäisesti muistuttava nainen, jolla on keski-ikäisen naisen tanakka vartalo ja huokoinen iho, mutta lapsen ilmeet, vaatetus ja rekvisiitta. Saaristo kuvaa naisen ja ihmisen elämän kauhuja ja kipupisteitä tarkkanäköisesti, estottomasti itsestään ammentaen. Psyykessä on alueita, jotka eivät tunne tai tottele ikää, ja tämän monikerroksisuuden Saaristo tavoittaa hienosti.

Saariston tarkkuus on psykologista, yhteiskunnallista ja teknistä. Työt ovat yksityiskohdista raskaina ja niiden lähempi tarkastelu paljastaa ihailtavan suuritöisyyden. Jossakin haastattelussa Saaristo kertoi piirtävänsä yhtä isoa teosta vuoden. Samassa jutussa hän mainitsi joskus miettineensä, olivatko valmiit työt nähdyn vaivan arvoisia, mutta totesi epävarmuuden karisseen iän myötä. Hyvä niin, sillä kyllä ne ovat.

Saariston groteskit hirviönaiset ovat näytteillä Amoksella 8. maaliskuuta asti.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Kuka kääntäisi Seilorin ja Pekan?

Jockum Nordström (s. 1963) on ruotsalainen kuvataiteilija, jonka töitä on mm. New Yorkin MoMan kokoelmissa. Nordströmin mainioita Sailor och Pekka -lastenkirjoja ei ole suomennettu, mutta ruotsia taitamattomien onneksi tarinoiden pääosassa ovat kuvat.

Sailor och Pekka kertoo entisestä merimiehestä Sailorista ja hänen koirastaan Pekasta, jotka asuvat jossakin Havannaa muistuttavassa, kuvitteellisessa kaupungissa. Sailor hoitaa kotia Pekan pelatessa pasianssia tai katsellessa televisiota. Välillä parivaljakko lähtee kaupungille hoitamaan asioita, ja trilogian ensimmäisen kirjan nimi onkin Sailor och Pekka gör ärenden på stan. He käyvät pelaamassa biljardia, ottamassa Sailorille uuden tatuoinnin ja kirkossa kuuntelemassa ystävänsä rouva Jacksonin gospelkuoroa. Joutuvatpa he kerran keskelle puukkotappeluakin kesken pyttipannun syömisen. Onneksi rouva Jacksonin apu on aina lähellä, silloinkin kun merimiehemme sairastuu vakavaan keuhkokuumeeseen kirjassa Sailor blir sjuk.

Sarjakuvamaisesti etenevät tarinat ovat yksinkertaisuudessaan nerokkaita. Vaikka ne noudattavat lastenkirjojen rakennetta, ne puhuttelevat aikuista lukijaa valloittavalla epäsovinnaisuudellaan ja inhimillisyydellään. Sailor och Pekka tutustuttaa myös Jockum Nordströmin omintakeiseen piirrostyyliin, jota Suomessa ei tietääkseni ole vielä päässyt näkemään näyttelyissä. Täällä tunnetumpi lienee Nordströmin puoliso, Taidehallissa syksyllä 2007 esittäytynyt Karin Mamma Andersson.

Kääntäisipä joku Sailor och Pekka -kirjat suomeksi! Japaniksikin ne on jo käännetty; japanilaiset tunnetusti ymmärtävät hyvän päälle. Ehkä käännän trilogian itse. Täytyisi vain löytää kustantaja, joka innostuisi lastenkirjan ja taidekirjan väliin putoavasta kummajaisesta. Ruotsinkielisenä kolme kirjaa sisältävän yhteisniteen Sailor och Pekka voi ostaa ainakin täältä.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Charlotte magneettikentässä

Charlotte Gainsbourgin rooli Lars von Trierin Antichristissa oli niin hurja, että elokuvan nähtyäni epäilin, etten enää koskaan pystyisi kuuntelemaan Gainsbourgin musiikkia ilman kauhumielleyhtymiä. Onneksi Gainsbourg on niin hyvä muusikko, että hänen uutta levyään IRM:iä kuunnellessa ei tule lainkaan ajatelleeksi näyttelijä-Gainsbourgia.

IRM on ranskankielinen nimitys magneettikuvaukselle. Gainsbourg oli pari vuotta sitten vesihiihto-onnettomuudessa, jonka seurauksena hän sai aivoverenvuodon. Magneettikuvauslaitteet tulivat tutuiksi jälkiseurannan aikana. Levyn nimikappale IRM kertoo Gainsbourgin kokemuksista magneettikentän keskiössä ja tilanteeseen liittyvästä eksistentiaalisesta hämmennyksestä. Muilla kappaleilla ei ole suoranaisesti mitään tekemistä sairaalamaailman kanssa.

Edellisellä 5:55-levyllä Gainsbourg teki yhteistyötä Airin ja Jarvis Cockerin kanssa, IRM on Gainsbourgin ja Beck Hansenin yhteinen yritys. Beck on säveltänyt levyn kappaleet ja sanoittanut ne yhteistyössä Gainsbourgin kanssa. IRM on edeltäjäänsä parempi, monipuolisempi ja jotenkin orgaanisempi. Suurin osa kappaleista on alle kolmeminuuttisia ja sellaisina melko helposti lähestyttäviä, napakoita ja tarttuvia. Levyn tunnelmassa on viileästä tyylikkyydestä huolimatta lämpöä ja aurinkoisia sävyjä; 5:55 oli melankolisempi ja raskassoutuisempi.

Ensimmäiseksi ihastuin naivistisen Me and Jane Doe -kappaleen heleään afrikkalaistunnelmaan, seuraavaksi Time of the Assassinsin komean ilmavaan kertosäkeeseen. Aistikas Trick Pony -kappale tuo mieleeni Martina Topley-Birdin ja Trickyn yhteistyön. Koneäänillä leikittelevä IRM, orientaalinen Voyage ja eteerinen Vanities ovat oikein onnistuneita. Sen sijaan ensimmäiseksi singleksi valittu Beckin ja Gainsbourgin duetto Heaven Can Wait ei ole levyn parhaita kappaleita, kuten ei ollut edellisenkään levyn ensimmäinen sinkku The Songs That We Sing.

Monissa arvosteluissa on oltu helpottuneita siitä, että tytär-Gainsbourgin levy(i)llä ei ole kovin ilmeisiä vaikutteita hänen isältään Serge Gainsbourgilta. En tiedä, miksi se olisi niin paheksuttavaa, mutta pelkoa siitä ei tosiaan ole: IRM ammentaa vaikutteita niin monista musiikillisista lähteistä, että isä-Gainsbourgin tuotanto ei ainakaan minulle tule kertaakaan mieleen. No, ehkä Le Chat du Café des Artistesin kohdalla vähän, mutta sekin voi selittyä kappaleen ranskankielisyydellä. Beckmäisyys on paljon selvemmin havaittavissa, mutta ainakaan Beckin musiikin ystäviä sen ei luulisi haittaavan.

Hieno levy, eklektisyydessäänkin omalaatuinen. Eikä yhtään pelottava tai masentava, eli Antichristin säikäyttämienkin kannattaa ottaa kuunteluun.

torstai 28. tammikuuta 2010

Rosvottarien kova kohtalo

Flunssa pitää edelleen otteessaan ja The Wiren toinen tuotantokausi ei ole vielä saapunut, joten turvauduin epookkidraamaan.

BBC:n minisarja The Buccaneers (1995) perustuu amerikkalaisen Edith Whartonin (1862-1937) keskenjääneeseen romaaniin. Tarinassa amerikkalaiset uusrikkaat yrittävät turhaan päästä maansa vanhan yläluokan piireihin, ja päättävät kokeilla onneaan Englannin aatelisten parissa. Köyhtyneet aristokraatit halveksivat amerikkalaisten sivistymättömyyttä, mutta tarvitsevat heidän rahojaan; amerikkalaiset taas kaipaavat statusta ja hyväksyntää, jota he lastensa onnistuneiden naimakauppojen myötä voivat odottaa saavansa myös kotimaassaan.

Päähenkilöt ovat newyorkilaistuneet St. Georgen sisarukset Annabel (Carla Gugino) ja Virginia (Alison Elliott) sekä heidän brasilialainen ystävänsä Conchita (Mira Sorvino). Conchita nai englantilaisen lordin, ja hieman myöhemmin Virginia avioituu tämän vanhemman veljen kanssa. Häissä rakastuneelle Virginialle selviää, että hänen tuore aviomiehensä aikoo jatkaa suhdettaan pitkäaikaisen rakastajattarensa kanssa ja nai Virginian tämän isän rahojen takia. Myös Conchitan avioliitto osoittautuu onnettomaksi.

Onnettomin kohtalo kaikista on kuitenkin hädin tuskin täysikäisellä Annabelilla, joka suostuu infantiilin herttuan vaimoksi ja joutuu tarkoin säädellyn asemansa ja rakkaudettoman liittonsa vangiksi. Alkujaan eläväisen Annabelin elämä kalpenee pian niin ilottomaksi ja yksinäiseksi, että katsoja kokee voimakasta myötäahdistusta. Annabelin entinen kotiopettajatar Laura Testvalley (Cherie Lunghi) on hänen henkireikänsä, ja Laura myös lopulta auttaa epätoivoisen Annabelin uuteen alkuun, uhraten samalla oman mahdollisuutensa rakkauteen.

Tarinan amerikattaret omaksuvat kukin omanlaisensa selviytymisstrategian englantilaisen koleuden keskellä. Salliva ja epäsovinnainen Conchita lohduttautuu rakastajalla, mutta tukee lopussa syfiliksen heikentämää aviomiestään luotetun ystävän tavoin. Petetty ja nöyryytetty Virginia nielee ylpeytensä ja ylläpitää urheasti kulissia, elättäen samalla miehensä koko sukua. Kun miehen varaton rakastajatar lopulta tekee itsemurhan, Virginian kärsivällinen odotus palkitaan ja puolisojen vihjataan viimein lähentyvän toisiaan jollain uudella tasolla.

Annabel yrittää pitää kiinni arvoistaan ja itsenäisyydestään omassa, loisteliaassa vankilassaan, ja onnistuu hyveellisesti vastustamaan normaalin elämän ja rakkauden houkutusta. Lopulta kieroutunut avioliitto vaatii niin suuria uhrauksia, että Annabelin on pelastauduttava. Ratkaisun seurauksena hän joutuu peruuttamattomasti aristokraattisen yhteisön ulkopuolelle. Annabelin onneksi siirtomaat tarjoavat mahdollisuuden uuteen alkuun ja elämään.

The Buccaneers kuvaa uuden mantereen ja porvariston nousua, englantilaisen yläluokan rappeutumista sekä luokkien ja maiden välisiä kulttuurieroja. Se tarkastelee yksilön asemaa yhteisön vaativan korsetin puristuksessa, mutta myös vähitellen avautuvia emansipaation mahdollisuuksia. The Buccaneers kuvaa kahdenlaista vankeutta: sosiaalisesta noususta yksilötasolla maksettava hinta on kova nuorille naisille, mutta helppoa ei ole aristokraateiksi syntyneillä miehilläkään, joiden syntyperä pakottaa heidät ahtaisiin ja jo valmiiksi vanhentuneisiin rooleihin. Ehkä vaikeinta on näiden miesten äideillä, jotka näkevät aikojen ja tapojen muuttuvan ja ymmärtävät samalla omien uhraustensa traagisuuden.

Naisnäkökulma on vahva, ja lähes kaikki sarjan miehet ovat enemmän tai vähemmän heikkoja, pelkurimaisia ja jopa vastenmielisiä. He muodostavat kömpelön ja vaisun taustan, jota vasten naishahmot kontrastoituvat voimakkaina, haurainakin vahvuuteen pakotettuina. Tämä on epäilemättä tarkoituksellista. Tarinan naiset kypsyvät ja kehittyvät, mutta miesten hahmot pysyvät staattisina tai degeneroituvat -lukuunottamatta Annabelin rakastettua Guy Thwaitea (komea Greg Wise).

The Buccaneers on sujuvaa ja viihdyttävää epookkia, ja näyttelijävalinnat ovat onnistuneemmat kuin monissa muissa BBC:n klassikkofilmatisoinneissa. Viehättävä Carla Gugino tulkitsee hienosti roolihahmonsa vakavoitumisen lapsekkaasta kiukkupussista riutuvaksi herttuattareksi. Pidättyväisen ja konservatiivisen Virginian hahmossa on herkkyyttä, joka saa toivomaan, että Alison Elliott olisi esiintynyt useammissa elokuvissa tai tv-sarjoissa. Karismaattisen Elliottin ura on kuitenkin ollut melko vaatimaton; viimeksi hänet on nähty Kova laki-sarjassa. Lukuisissa brittiläisissä TV-sarjoissa näytelleen Cherie Lunghin Laura Testvalley on lämmin ja ilmeikäs.

En ole lukenut Edith Whartonin vuonna 1938 ilmestynyttä alkuperäisteosta, joten en tiedä miten uskollinen TV-sarja on sille. Wharton ei ehtinyt kirjoittaa romaania loppuun ennen kuolemaansa, mutta häneltä jäi muistiinpanoja, joiden pohjalta käsikirjoittaja on rakentanut loppuratkaisun. The Buccaneersissa on kuulemma omaelämäkerrallisia aineksia: erosihan nuorena avioitunut Wharton viisikymppisenä miehestään ja aloitti uuden elämän intellektuellien suosimassa Ranskassa. Siellä Wharton kirjoitti tunnetuimman teoksensa The Age of Innocence, josta hänet palkittiin Pulitzerilla 1921. Wharton oli ensimmäinen nainen, jolle palkinto myönnettiin.

The Buccaneers -DVD:n voi ostaa omaksi esim. täältä, kirjastostakin löytyy.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Koukussa

Harmittelin taannoin ystävälleni Sarille, kuinka en ole aikoihin koukuttunut yhteenkään amerikkalaiseen TV-sarjaan. Kaikki paot, lostit ja erilaiset anatomiat ovat pyörineet ruudussa huomiota herättämättä, kaipaamastani addiktoivuudesta puhumattakaan. Sari suositteli HBO:n The Wirea, joka oli pyörinyt joskus muinoin MTV3-kanavan myöhäisilloissa, mutta mennyt monilta ohi. Niin myös minulta. Hankin sarjan ensimmäisen tuotantokauden DVD:llä, mutta unohdin sen hyllyyn.

Keskiviikkona jouduin flunssan takia vuodelepoon ja kaipasin jotain viihdykettä. Muistin The Wiren, pistin sen pyörimään ja kellahdin takaisin sänkyyn. Se oli menoa sitten. Katsoin kaikki 13 jaksoa kahdessa päivässä.

The Wire sijoittuu Marylandin Baltimoreen, jonka asukkaista 65% on mustia. Ensimmäinen tuotantokausi kuvaa Baltimoren slummiutuneen länsipuolen huumekauppaa ja paikallisten poliisien suuroperaatiota bisnestä pyörittävän Avon Barksdalen kiinnisaamiseksi. Operaatio rakentuu pitkälti puhelinten salakuunteluun, mistä sarjan nimi Langalla.

The Wiren henkilögalleria koostuu lainvartijoiden ja rikollisten yhtä sekalaisista sakeista. Hyvisten leirissä on rasismia, korruptiota ja itsekästä oman edun tavoittelua; pahisten puolella lojaalisuutta, huolenpitoa ja olosuhteiden pakkoa. Kukaan ei ole läpeensä paha eikä kukaan pelkästään hyvä. Kaikki kissa ja hiiri -leikin osapuolet esitetään yhtä epäimartelevassa valossa. Silti monet sarjan hahmoista tulevat niin lähelle, että heitä ymmärtää ainakin hetkellisesti.

Mustien hallitseman huumekaupan todellisuus esitetään kaleidoskooppimaisesti. Mukana ovat kaikki paikalliset toimijat teini-ikäisistä juoksupojista Burberry-asuisiin rahamiehiin, hiv:in heikentämistä narkkareista katu-uskottaviin huumekyttiin ja leirien välillä tasapainoilevista vasikoista paatuneisiin ammattitappajiin. Huumeiden, niihin kietoutuneen rahan ja eloonjäämistaistelun sanelemien ihmissuhteiden urbaanissa viidakossa on myös kiintymystä, rakkauttakin, mutta kaikki liukenee riippuvuuden, väkivallan ja koston kierteisiin.

Sarjassa on jotain samaa kuin Paul Higgisin rasismia luotaavassa Crash -elokuvassa ja Steven Soderberghin huumekollaasissa Traffic, mutta The Wire on temaattisesti moniulotteisempi ja täysin vailla mahtipontista sentimentaalisuutta. The Wire ei rajoitu huumeteeman varioimiseen, vaan kuvaa useita ihmiselämän ulottuvuuksia: lapsuuden loppumista, vanhempien ja lasten välisiä suhteita, homoseksuaalisuutta, ammatillisen identiteetin ja hierarkian muodostumista. Taitavimmin kuvataan porukkaan kuulumisen ja sosiaalistumisen välttämättömyyttä, ulkopuolelle jäämisen yksinäisyyttä ja vaihtoehtojen puutetta. Viime kädessä kyse on aina selviytymisestä, eloonjäämisestä.

Periamerikkalainen, individualistinen oman onnensa seppä -ajattelu ei toimi The Wiren kuvaaman Baltimoren kaduilla sen enempää kuin hierarkkisella poliisilaitoksellakaan. Ihmiset ovat peruuttamattomasti yhteisöjensä jäseniä ja erilaisten riippuvuussuhteiden armoilla. Toisinaan yhteisöt ovat joustavia: yksi sarjan teemoista on anteeksianto ja toisen tilaisuuden saaminen. Vaikka monille annetaan tilaisuus muuttua, harvat siitä saavat pysyvää otetta. Itse systeemi pysyy kuitenkin muuttumattomana, kuten kauden viimeinen jakso alistuneesti näyttää. Katsojaa ei liehitellä tv-kerronnalle tyypillisellä oikeudenmukaisuuden toteutumisella vaan tiukka realismi pitää loppuun saakka.

Huumekaupan kaiken uhraavasta armottomuudesta huolimatta David Simonin luomassa sarjassa on lämpöä ja huumoria, ja se on äärimmäisen viihdyttävä. Toinen tuotantokausi on jo tilattu (hinta Amazonissa n. 20 euroa), yhteensä tuotantokausia on viisi. Onneksi sitä saa lisää, sillä vieroitusoireet ovat jo iskeneet. Olen koukussa.


keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Helmeilevä kuolema retrokansin

Juuri kun pääsin parjaamasta Agatha Christie-suomennosten kansia, jotka eivät tee oikeutta murharouvan tarinoiden kulttuurihistoriallisille puitteille, WSOY julkaisee Helmeilevän kuoleman tyylikkään 50-lukulaisella kansikuvalla! Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1959, ja juuri ilmestyneen pokkariversion kansi on tuo alkuperäinen. Sen on suunnitellut ansioitunut kuvittaja Heikki Ahtiala (1913-1983), joka opiskeli Taideteollisuuskeskuskoulussa 1930-luvulla ja toimi sittemmin graafikkona useissa mainostoimistoissa.

Ahtiala vastasi myös aikoinaan WSOY:n Sapo-sarjan kansikuvista ja ne olivatkin aivan toista maata kuin nämä nykyiset. Hämmästyksekseni luin tänään vanhasta Hesarista, että Sapo on saanut viime vuoden alussa uuden ulkoasun. Tuo edellisessä kirjoituksessani mainitsemani Louise Pennyn Kylmän kosketuksen kalsea ja harhaanjohtava kansikuva on siis tämän uudistuksen ensimmäisiä hedelmiä. Vai pitäisikö sanoa rusinoita. Epäonnistunutta satoa joka tapauksessa.

Uudistuneella ulkoasulla yritetään kuulemma houkutella uusia lukijoita Sapo-sarjalle, jossa julkaistujen dekkareiden kysyntä on hiipunut (HS 16.3.2009). Plussaa sen tajuamisesta, että ulkoasulla on merkitystä ja että sarjan edellinen, vuonna 1997 luotu ilme oli päivityksen tarpeessa. Mutta miksi vanhan ilmeen suunnitellut graafikko vastaa myös uudistuksesta? Mikä tuhlattu mahdollisuus.

Kiitokset WSOY:lle kuitenkin Helmeilevästä kuolemasta. Kustannusjätti on muutenkin elvyttänyt pokkarisarjansa hiljattain paikatakseen Loiston pokkarimarkkinoille jättämää rakoa, vai pitäisikö puhua ammottavasta aukosta. Vaikka Loistoa tulee ikävä, sen kasarihenkinen Agatha Christie-kansitaiteilu saakin painua unholaan.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Kansien asialla, toistamiseen

Esimerkkejä englanninkielisten painosten kansien paremmuudesta suomenkielisiin käännöksiin nähden on pilvin pimein. Esimerkiksi suosikkidekkaristini Andrea Camillerin suomennosten kannet ovat täysin mitäänsanomattomia (kuten WSOY:n SAPO-sarjan yleensäkin), ehkä Eväsvoroa lukuunottamatta. Englanninnoksia taas on peräti kahdenlaisilla korurasia-kansilla, joista toiset muistuttavat Giorgio de Chiricon metafyysisiä maalauksia ja toisten tyyli on muuten vain herkullinen (ks. kuva alempana). Alkuperäiset, italiankieliset Camillerit ovat tosin melko tylsiä nekin.

Englanninkieliset kannet pesevät mennen tullen suomalaiset vastineet monien muidenkin dekkaristien kohdalla. Agatha Christie on kokenut suoranaista vääryyttä, mutta samaan joukkoon voi laskea kuuluviksi myös Patricia Highsmithin, Manuel Vázquez Montalbánin ja Arturo Pérez-Reverten. Useimmat raaemman koulukunnan dekkarit tosin saavat yhtä mustanpuhuvat ja genrenmukaiset kannet kaikilla kielillä: verta tippuvan veitsen tai harmahtavan kalmon valokuvan päälle on asemoitu bestseller-kirjailijan nimi kissankokoisilla kirjaimilla.

Ns. cozy mystery-dekkarille voi olla kohtalokasta, jos se saa ristikseen harhaanjohtavan kannen. Kanadalaisen Louise Pennyn Three Pinesin kylään sijoittuvan dekkarisarjan toinen suomennos, Kylmän kosketus, on hyvä esimerkki siitä, kuinka pieleen kansi voi mennä. Kylmänkalsean, sinertävän kannen perusteella kukaan ei tule Three Pinesin lämminhenkisiä kyläjuhlia ja kuumia kaakaokupillisia löytämään -vahingossa sinne voi onneksi eksyä.

Reiluuden nimissä mainittakoon muutamia valonpilkahduksiakin. Alexander McCall Smithin Naisten Etsivätoimisto No. 1 -kirjojen kannet ovat hyväntuulisessa värikkyydessään englanninkielisten vastineidensa tasolla. Zadie Smithin kirjojen kansissa on oltu uskollisia alkuperäisille ja onnistuttu. Viime vuosilta mieleen painuneita käännöskansia on muitakin, mm. Susanna Alakosken Sikalat, Andrei Kurkovin Kuolema ja pingviini sekä Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa.

Suomalaiset kirjailijat sen sijaan tuntuvat olevan jatkuvasti huonoissa käsissä; nolona myönnän, että kansifetisismini on estänyt minua tarttumasta mm. Outi Pakkasen ja Leena Lehtolaisen kirjoihin. Poikkeuksiakin toki on, tuoreimpana Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri, jonka sininen kansi hurmaa herkkyydellään.

Tammen Keltaisen Kirjaston kansista olen usein pitänyt, mutta mitä ihmettä Tammessa on ajateltu Guardianin esikoiskirjapalkinnon voittaneen Petina Gappahin novellikokoelmaa Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta julkaistessa? Suomennoksen kansi tuo mieleen jonkin oppilaitoksen esitteen, ammattijärjestön lehden tai mainoksen -se ei kertakaikkiaan ole fiktiivisen teoksen kansi, ei tyylikäs eikä myyvä. Ja olisihan se pitänyt arvata: googlettamalla selviää, että kirjan alkukielinen pokkaripainos on kaunis kuin koru. Sellaisella kansikuvalla kirjasta olisi voinut tulla pieni hitti Suomessakin.