Hauskasti ja omakohtaisesti Lähi-idästä

Huomaan lukeneeni viime aikoina paljon omaelämäkerrallisia sarjakuvia ja sarjakuvan muotoon puettuja matkakertomuksia. Samalla linjalla jatketaan.

Aino Sutisen (s. 1983) Taksi Kurdistaniin (Asema 2009) on mielenkiintoinen ja mukaansatempaiseva sarjakuvakirjanen Sutisen Lähi-idän reissusta syyskesällä 2008. Sutinen lähti pelottomasti matkaan yksin ja uskaltautui niin Syyriaan, Iraniin kuin Pohjois-Irakiinkin.

Sarjakuvapiirtäjän idän valloitus alkoi Istanbulista, josta matka jatkui Turkin keskiosiin. Tarkoitus oli jatkaa sieltä Georgiaan, mutta Etelä-Ossetian taistelujen vuoksi matkasuunnitelmaan tuli muutos, ja Sutinen suuntasikin Syyrian kautta Iraniin.

Sutinen kuvaa hauskasti rajaviranomaisten tiukkaakin tiukemman ja leväperäisen välimaastossa häilyvää toimintaa, joka saa usein absurdeja piirteitä. Kuvallisiin muistiinpanoihin pääsevät myös muut matkaajat, joiden kirjo ulottuu australialaisista junteista toisiin yksin matkustaviin naisiin sekä extreme-reppumatkailijoihin, jotka ovat liikkeellä liftaten tai pyöräillen.

Syyriassa Sutinen taltioi sarjakuvamuistiinpanoihinsa hammam-kylpylässä näkemäänsä napatanssia ja koristeltuja autoja, mutta myös televisio-ohjelmien pikakelattuja suutelukohtauksia ja internet-sensuuria. Damaskoksen basaarista hän löytää itselleen riittävän peittävän vaatekerran seuraavaa määränpäätään varten.

Iranissa Sutinen kiinnittää huomiota persialaiseen naiskauneuteen, joka ei ole lainkaan niin verhottua kuin ulkomailla kuvitellaan. Yllätyksenä tulee myös liberaalin Pohjois-Teheranin asukkaiden vapaamielisyys ja paastoa edellyttävän ramadanin aikaiset salasyöttölät.

Lähes kaikki Sutisen tapaamat teheranilaiset vastustavat maansa hallintoa. Persepoliksessa tapaamaltaan kaupunkisuunnittelun opiskelijalta hän kuulee, että islamilainen hallitus vähentää farsin kielen opetusta kouluissa, koska arabia on Koraanin kieli. Hallinto ei muutenkaan arvosta Persian vanhaa kulttuuria, ja esimerkiksi Persian alkuperäinen uskonto, zarathustralaisuus, on pannassa.

Missä ikinä Sutinen liikkuukin, hänen perässään roikkuu ihailijoita. Välillä tilanteet muuttuvat pelottaviksi, mutta enimmäkseen yksin liikkuva nainen voi ilmeisesti tuntea olonsa kohtalaisen turvalliseksi Lähi-idässä. Myös apu on lähellä: ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä osuu Sutisenkin tielle tuon tuosta.

Iranista matka jatkuu Azerbaidzaniin ja taas Turkkiin, josta Sutinen ottaa taksin Pohjois-Irakin kurdialueelle. Siellä yksinäinen naismatkustaja tuntee ensimmäisen kerran pelkoa; sotatoimien läheisyys vie yöunet, eikä kaupungilla uskalla liikkua pimeän tultua. Sähkökatkokset ovat yleisiä ja ulkosalla tuntuu liikuskelevan pelkkiä miehiä. Pari päivää Kurdistanissa riittää, ja Sutinen ottaa taksin takaisin Turkin puolelle.

Paluumatkallaan takaisin Istanbuliin Sutinen kokee herttaisen lomaromanssin turkkilaisen vaatekauppiaan kanssa. Kaiken koetun jälkeen Istanbul tuntuu modernilta ja länsimaiselta suurkaupungilta. Albumi loppuu hieman töksähtäen väsyneen reppumatkaajan kotiinpaluuseen.

Sosiologiaa ja kehitysmaatutkimusta opiskellut Sutinen on tehnyt taustatyönsä hyvin ja suhtautuu enimmäkseen ennakkoluulottomasti kohtaamiinsa ilmiöihin. Pientä väärintulkintaa ilmenee kohtauksessa, jossa mattokauppias kieltäytyy kättelemästä Sutista. Hupaisia ovat hetket, jolloin Sutinen huomaa puolustavansa jonkin maan tai kulttuurin käytäntöjä länsimaita ihaileville paikallisille.

Aluksi Sutisen rohkeutta ihmettelee, mutta lukemisen myötä käy ilmeiseksi, ettei länsimaisen naisen ole lainkaan mahdotonta matkustaa omin päin Lähi-idässä. Taksi Kurdistaniin onkin paitsi informatiivinen ja lempeän humoristinen, myös emansipoiva ja rohkaiseva.


Lisää kantaaottavia citykanisarjiksia Sutisen Taksi Absurdistaniin -blogissa.

Sydämentuuletusta iranilaisittain

Nojatuolimatkailu sarjakuvien parissa jatkuu Pohjois-Koreasta 90-luvun alun Iraniin. Omaelämäkerrallisista Persepolis -sarjakuvistaan tunnetun Marjane Satrapin (s. 1969) uusin suomennettu teos Pistoja (Like) kertoo eri-ikäisten teheranilaisnaisten rakkauselämästä ja sen puutteesta.

Satrapi itse vietti lapsuutensa Teheranissa, mutta muutti 14-vuotiaana Wieniin pakoon Iranin tiukentunutta hallintoa. Parikymppisenä Satrapi palasi Iraniin, opiskeli yliopistossa ja meni naimisiin, mutta erosi miehestään muutamaa vuotta myöhemmin. Nykyään ranskalaistunut Satrapi elää ja työskentelee Pariisissa.

Marjane Satrapin isoäidin mukaan juoruilu tuulettaa sydäntä. Pistoissa joukko ihmisiä kokoontuu nuoren Marjanen isovanhempien luokse lounaalle. Aterian jälkeen miehet vetäytyvät päiväunille ja naiset siivoavat jäljet. Tee tekeytyy sillä välin samovaarissa, ja kun astiat on tiskattu, sydämentuuletus voi alkaa.

Teekupposten ääressä puidaan tuttujen ja tuntemattomienkin asiat, mutta aika pian naiset alkavat avautua omista kokemuksistaan ja rakkaudessa kokemistaan pettymyksistä. Toiset ovat jo kolmatta kertaa naimisissa, toiset itkevät väärälle miehelle menetettyä neitsyyttä. Yksi ylistää vapaata rakkautta ja lihan iloja, toinen ei ole nähnyt edes lastensa isää alastomana.

Miehet ovat enimmäkseen lieroja, mutta nainenkin voi olla naiselle susi. Teini-ikäisiä tyttäriään vanhoille ukoille tyrkyttävät äidit saavat kuulla kunniansa, samoin hankalat anopit.

Pistoja on pikemminkin kuvakertomus kuin sarjakuva. Satrapi ei käytä lainkaan sarjakuvaruutuja, vaan kirjailee kuvat ja tekstin sivuille jäsentyneeksi sekamelskaksi. Tyyliä kuvaa hyvin kirjan ranskankielinen nimi, Broideries. Toisaalta pistoilla viitataan ompeleisiin, joita nuoret naiset teetättävät lääkärissä hääyötään varten. Iranissa morsianten odotetaan yhä olevan neitsyitä, vaikka aika on ajanut tämän vaatimuksen ohi.

Iranilaisten naisten elämä voi olla säädeltyä ja heidän vapautensa rajoitettua, mutta Satrapin kuvaaman hyväosaisen ja vapaamielisen keskiluokan naiset ovat raivanneet itselleen tilaa myös miesten maailmassa. Keskenään naiset riisuvat huivinsa ja puhuvat seksistä yhtä vapautuneesti kuin Sinkkuelämää -sarjassa konsanaan.

Kun vanha herra Satrapi herää liian aikaisin päiväuniltaan, vaimo patistaa hänet takaisin nukkumaan. Matriarkka ei ole vielä tuulettanut sydäntään tarpeeksi.

Pohjois-Korean pimeä kulissi

Pohjois-Korea on omalla tavallaan maailman kiinnostavin valtio. Se johtuu siitä, että maa on tarkoin varjeltu salaisuus, jonka todelliset kasvot vain harva ulkomaalainen on nähnyt.

Kanadalainen animaattori Guy Delisle (s. 1966) on matkustellut paljon Aasiassa ja piirtänyt kokemuksensa sarjakuviksi. Toissa vuonna WSOY julkaisi Delislen tuoreen sarjakuvareportaasin Myanmarista nimellä Merkintöjä Burmasta.

Pohjois-Korean pääkaupunkiin sijoittuva Pjongjang
ilmestyi suomeksi viime vuonna. Ranskankielinen alkuteos on vuodelta 2003. Delisle oli Pjongjangissa kaksi kuukautta paikallisen animaatiostudion laadunvalvontatehtävissä. Matkalukemisena Delislellä oli George Orwellin 1984.

Länsimaiset animaatiostudiot teettävät työläitä piirroselokuviaan halvan työvoiman Pohjois-Koreassa. Pjongjangin omituisuuksien rinnalla Delisle kuvaakin animaation tekemisen arkea. Ulkomaalaiselle tuo arki on tiukasti säänneltyä: paikallinen tulkki tai opas saattaa vierastyöläisen hotellilta työpaikalle ja takaisin, kulkee koko ajan kintereillä ja pitää huolen siitä, että vieras tutustuu pakollisiin nähtävyyksiin ja vain niihin.

Delislen kuvaamassa Pjongjangissa on pulaa sähköstä, minkä vuoksi lentokentällä on hämärää, hotellin aula on pimeänä ja koko kaupungin kaikki valot sammutetaan yöksi. Rakennuskanta on uutta, sillä Pjongjang tuhoutui lähes täysin Korean sodassa 50-luvun alussa. Mahtipontisia kolosseja on pystytetty sinne tänne tekemään vaikutus ulkovaltoihin, mutta suurin osa niistä on vajaakäytössä, tyhjillään tai keskeneräisiä. Kaikkialla on siistiä, ja "vapaaehtoiset" hyörivät teiden varsilla keräämässä roskia.

Edesmenneen presidentin Kim Il-sungin ja hänen seuraajansa Kim Jong-ilin naamataulut sekä Juche-aatteen iskulauseet tulevat vastaan kaikkialla. Amerikkalaisviha on leppymätöntä, ja uuteen sotaan varustaudutaan niin aseellisesti kuin henkisestikin. Maahan on päästetty satakunta ulkomaalaista avustustyöntekijää, sillä ravinnosta on edelleen pulaa ja kolmannes väestöstä elää ruoka-avun turvin.

Delislen kuva Pjongjangista ei ole kuitenkaan täysin lohduton: länsimaihin tihkuvien tietojen perusteella hän oli varautunut pahempaan. Robottimaisesta tottelevaisuudestaan huolimatta ihmiset ovat ystävällisiä. Delislen ja hänen kivikasvoisen tulkkinsa välille syntyy jonkinlainen ystävyyskin, vaikka kapteeni Sin ei paljon ylimääräisiä juttele. Ulkomaalaisille on tarjolla myös huvituksia: avustusjärjestöjen ja YK:n työntekijät voivat bilettää Diplomaattiklubilla tai kiinalaisten omistamassa yökerhossa.

Yksi kirjan vaikuttavimmista kohtauksista kuvaa Delislen, kapteeni Sinin, oppaan ja autonkuljettajan piknikkiä Pjongjangin ulkopuolella. Pakollisen ja tylsän museovierailun jälkeen miehet pysähtyvät syömään ja juomaan yhdessä, ja aterian jälkeen kukin vetäytyy omiin oloihinsa. Delisle näkee seuralaisensa ensimmäisen ja ainoan kerran aivan tavallisina miehinä, kenet joen rannalla kuljeksimassa, kenet istuksimassa savuketta poltellen. Sillä hetkellä he eivät edusta Pohjois-Korean valtiota, toisin kuin Delislen perässä Pjongjangissa kulkiessaan.

Pjongjang on Delislen henkilökohtainen matkapäiväkirja, jossa hän ihmettelee ja arvostelee sulkeutuneen diktatuurin käytäntöjä, mutta ei pyri rakentamaan kattavaa yhteiskunta-analyysia. Delislen näkökulma on animaattorin ja sarjakuvapiirtäjän, ei tiedemiehen tai tutkivan journalistin. Siitä huolimatta lopputulos on hyvin informatiivinen ja pohdiskeleva.

Delisle onnistuu tallentamaan paljon absurdeja yksityiskohtia kuvareportaasiinsa ja tarjoamaan kiinnostuneille lukijoille uusia tiedonmuruja Pohjois-Korean oloista. Tavallisten pohjoiskorealaisten korvien väliin Delislellä ei kuitenkaan ole pääsyä; muiden maassa vierailleiden tavoin hän joutuu tyytymään tarjottuihin kulisseihin ja niiden paljastaviin säröihin.