"Kauhua, kauhua, lisää kauhua!"

Lapsena luettujen tai katseltujen kuvakirjojen mieleen painama muistijälki voi olla uskomattoman voimakas. Yksi oman varhaislapsuuteni vaikuttavimmista kirjoista oli Gyo Fujikawan Sleepy Time (1975), joka on ilmeisesti käännetty suomeksi vuonna 1978 nimellä Nukkumatti kutsuu. Oletan, että meillä luettiin tuota suomennosta. Teksti ei kuitenkaan ollut pääosassa, vaan ne kuvat.

En muistaisi kirjan tekijän tai itse kirjankaan nimeä, jos en olisi sattumalta törmännyt siihen verkkokauppa Etsyssä. Kansikuvan näkeminen aiheutti minussa pienoisen tunnekuohun, ja siirryin välittömästi ajassa 31 vuotta taaksepäin. Nukkumatti kutsuu oli se kirja, jonka lukemisen jälkeen vaadin uusintaa ja huudahdin ihastuneena: "Kauhuu, kauhuu, lisää kauhuu!". Kirjassa oli siis jotakin ihanan pelottavaa. Muistan myös lumoavan kuvan, jossa laiskiainen riippuu ylösalaisin oksaltaan; kirjassa nimittäin esitellään ihmisten ja eläinten erilaisia nukkumatyylejä.

Etsyn löydökseni innoittamana perehdyin kirjan kirjoittaneen ja kuvittaneen Gyo Fujikawan tarinaan, joka onkin mielenkiintoinen. Gyo (1908-1998) syntyi Kaliforniassa japanilaisille vanhemmille ja nimettiin hänen isänsä ihaileman kiinalaisen keisarin mukaan. Amerikanjapanilaiselle tytölle annettiin siis kiinalaisen miehen nimi. 19-vuotiaana Gyo meni kihloihin, mutta suhde kariutui muutaman vuoden kuluttua. Kuten niin monet lastenkirjailijat, Gyo Fujikawakin pysyi naimattomana ja lapsettomana koko ikänsä.

Fujikawa opiskeli kuvataiteita Los Angelesissa ja vietti vuoden myös Japanissa 1930-luvun alussa. Hän työskenteli Walt Disneylle, kunnes muutti vuonna 1941 New Yorkiin. Kun Japani samana vuonna hyökkäsi Pearl Harboriin, Gyon vanhemmat joutuivat yli sadan tuhannen muun Yhdysvalloissa asuvan japanilaisen tavoin "uudelleensijoitetuiksi" leirille Arkansasiin. Sota-ajan hysteria sai amerikkalaiset vieroksumaan japanilaisia naapureitaan, ja myös USA:n hallitus kuvitteli länsirannikolla asuvien japanilaisten muodostavan uhkan valtion turvallisuudelle.

New Yorkissa Gyo työskenteli mainostoimistoille, kunnes jättäytyi vuonna 1951 freelanceriksi ja alkoi kuvittaa lastenkirjoja. Kaiken kaikkiaan Fujikawa kuvitti yli 50 lastenkirjaa, joista 45 hän myös kirjoitti. Kirjoja on käännetty 17 kielelle ja julkaistu 22 maassa. Lisäksi Fujikawa suunnitteli postimerkkejä sekä elintarvikepakkauksia, joista lisää täällä.

Gyo Fujikawa oli ensimmäinen valtavirran lastenkirjailija ja kuvittaja, jonka piirroksissa esiintyi erilaisia etnisiä taustoja edustavia ihmisiä. Fujikawan monikulttuurisessa piirrosmaailmassa kaikki lapset leikkivät keskenään, ihonväriin katsomatta. Kirjailija oli siis edellä aikaansa.

Fujikawa on myös itse huomauttanut, että hänen lastenkirjoissaan esiintyy vain harvoin aikuisia. Ehkä juuri aikuisten puuttuminen selittää sen, miksi yöllinen Nukkumatti kutsuu oli niin kiehtova ja jännittävä.

En tiedä, miten uudet sukupolvet ovat Fujikawan maailman löytäneet. Siitä päätellen huonosti, että Helsingin kaupunginkirjastosta lempikirjaani löytyy vain yksi kappale, ja sekin on Pasilan kirjavaraston kätköissä. Uutta painosta ei siis ole otettu. Sääli.

Gyo Fujikawan nekrologi The New York Timesissa 7.12.1998

Poikamaista kuvittelua

Humputtelin eilen koko päivän Lahdessa, jota Suomen Chicagoksikin tituleerataan. Kävin muffinssikahveilla lahtelaisen Sinuhen leipomon vanhimmassa kahvilassa, joka on toiminut samassa paikassa 50-luvulta lähtien. Kauppahallin Thai-ruokapaikassa nautin tulisen lounaan ja Suomalaisen Kirjakaupan löytölaarista mukaan tarttui Dekkarisankarit -kuka kukin on -kirja kuudella eurolla (ovh 75,60 €!). Onnistunut reissu siis.

Lahden ekskursion varsinainen syy oli kuitenkin Radio- ja tv-museon näyttely, joka esitteli kuvittaja Poika Vesannon (1908-1950) laajaa tuotantoa. Vesanto työskenteli Otavan mainospiirtäjänä lähes koko 30-luvun, ja kuvitti Otavalle valtavan määrän kirjankansia. Kaiken kaikkiaan Vesanto teki lyhyeksi jääneen elämänsä aikana yli 200 kirjankantta.

Ja millaisia kansia! Värikylläisiä, tyylikkäitä, herkullisia, lukemaan houkuttelevia. Näyttelytekstien mukaan Vesanto oli sikäli epätyypillinen suomalainen kuvittaja, että hän ammensi vaikutteita amerikkalaisesta populaarikulttuurista ja tavoitteli tyylissään vauhtia ja lennokkuutta. Otavan Poikien seikkailukirjasto -sarjan kannet ovat niin mehukkaita, että sain äkillisen mieliteon hankkia jostain käsiini lapsena rakastamiani Karl Mayn poikakirjoja ja uppoutua taas intiaanipäällikkö Winnetoun maailmaan.

Poika Vesanto oli äärimmäisen tuottelias piirtäjä, joka teki kirjankuvitusten lisäksi muun muassa pilapiirroksia, postikortteja, korttipelejä, mainoksia sekä aikakauslehtien kansia. 30-luvulla ja sotavuosina Vesanto merkitsi Seura-lehdelle samaa kuin Martta Wendelin Kotiliedelle. Vesannon sarjakuvia julkaistiin mm. Ilta-Sanomissa ja Aamulehdessä. Rintamallakin mies antoi kynän sauhuta: jatkosodan aikana TK-piirtäjänä toimineen Vesannon sotapiirroksia säilytetään Sotamuseossa.

Vesannon nimi ei liene suurelle yleisölle tunnettu, eikä hän nauttinut suurta arvostusta elinaikanaan, kuten eivät kuvittajat menneinä vuosikymmeninä yleensäkään. Nykyään graafisella alalla on ihan toisenlaista pöhinää ja kuvittajistakin voi tulla staroja. Esimerkiksi Sanna Annukasta, Kustaa Saksista ja Klaus Haapaniemestä kohistaan ulkomaisissa design- ja sisustuslehdissä tämän tästä.

Onneksi Poika Vesannon tuotannolla on omat faninsa, jotka pitävät hänen töitään esillä esimerkiksi blogeissaan: PopuLAARI ja Pulpetti ovat painetun(kin) populaarikulttuurin historiaa esitteleviä blogeja, joista löytyy tietoa ja kuvia Vesannon töistä.

Kuvitti Poika Vesanto -näyttelyn ovat koonneet Timo Kokkila ja Ville Hänninen, ja sen on tuottanut Tampereen Mediamuseo Rupriikki. Lahdessa kokonaisuus on nähtävillä 29. maaliskuuta asti.

Vesannon tunnetuin kirjankansi lienee Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin?, joka koristaa myös näyttelyjulistetta.

Sydämentuuletusta iranilaisittain

Nojatuolimatkailu sarjakuvien parissa jatkuu Pohjois-Koreasta 90-luvun alun Iraniin. Omaelämäkerrallisista Persepolis -sarjakuvistaan tunnetun Marjane Satrapin (s. 1969) uusin suomennettu teos Pistoja (Like) kertoo eri-ikäisten teheranilaisnaisten rakkauselämästä ja sen puutteesta.

Satrapi itse vietti lapsuutensa Teheranissa, mutta muutti 14-vuotiaana Wieniin pakoon Iranin tiukentunutta hallintoa. Parikymppisenä Satrapi palasi Iraniin, opiskeli yliopistossa ja meni naimisiin, mutta erosi miehestään muutamaa vuotta myöhemmin. Nykyään ranskalaistunut Satrapi elää ja työskentelee Pariisissa.

Marjane Satrapin isoäidin mukaan juoruilu tuulettaa sydäntä. Pistoissa joukko ihmisiä kokoontuu nuoren Marjanen isovanhempien luokse lounaalle. Aterian jälkeen miehet vetäytyvät päiväunille ja naiset siivoavat jäljet. Tee tekeytyy sillä välin samovaarissa, ja kun astiat on tiskattu, sydämentuuletus voi alkaa.

Teekupposten ääressä puidaan tuttujen ja tuntemattomienkin asiat, mutta aika pian naiset alkavat avautua omista kokemuksistaan ja rakkaudessa kokemistaan pettymyksistä. Toiset ovat jo kolmatta kertaa naimisissa, toiset itkevät väärälle miehelle menetettyä neitsyyttä. Yksi ylistää vapaata rakkautta ja lihan iloja, toinen ei ole nähnyt edes lastensa isää alastomana.

Miehet ovat enimmäkseen lieroja, mutta nainenkin voi olla naiselle susi. Teini-ikäisiä tyttäriään vanhoille ukoille tyrkyttävät äidit saavat kuulla kunniansa, samoin hankalat anopit.

Pistoja on pikemminkin kuvakertomus kuin sarjakuva. Satrapi ei käytä lainkaan sarjakuvaruutuja, vaan kirjailee kuvat ja tekstin sivuille jäsentyneeksi sekamelskaksi. Tyyliä kuvaa hyvin kirjan ranskankielinen nimi, Broideries. Toisaalta pistoilla viitataan ompeleisiin, joita nuoret naiset teetättävät lääkärissä hääyötään varten. Iranissa morsianten odotetaan yhä olevan neitsyitä, vaikka aika on ajanut tämän vaatimuksen ohi.

Iranilaisten naisten elämä voi olla säädeltyä ja heidän vapautensa rajoitettua, mutta Satrapin kuvaaman hyväosaisen ja vapaamielisen keskiluokan naiset ovat raivanneet itselleen tilaa myös miesten maailmassa. Keskenään naiset riisuvat huivinsa ja puhuvat seksistä yhtä vapautuneesti kuin Sinkkuelämää -sarjassa konsanaan.

Kun vanha herra Satrapi herää liian aikaisin päiväuniltaan, vaimo patistaa hänet takaisin nukkumaan. Matriarkka ei ole vielä tuulettanut sydäntään tarpeeksi.

Kuka kääntäisi Seilorin ja Pekan?

Jockum Nordström (s. 1963) on ruotsalainen kuvataiteilija, jonka töitä on mm. New Yorkin MoMan kokoelmissa. Nordströmin mainioita Sailor och Pekka -lastenkirjoja ei ole suomennettu, mutta ruotsia taitamattomien onneksi tarinoiden pääosassa ovat kuvat.

Sailor och Pekka kertoo entisestä merimiehestä Sailorista ja hänen koirastaan Pekasta, jotka asuvat jossakin Havannaa muistuttavassa, kuvitteellisessa kaupungissa. Sailor hoitaa kotia Pekan pelatessa pasianssia tai katsellessa televisiota. Välillä parivaljakko lähtee kaupungille hoitamaan asioita, ja trilogian ensimmäisen kirjan nimi onkin Sailor och Pekka gör ärenden på stan. He käyvät pelaamassa biljardia, ottamassa Sailorille uuden tatuoinnin ja kirkossa kuuntelemassa ystävänsä rouva Jacksonin gospelkuoroa. Joutuvatpa he kerran keskelle puukkotappeluakin kesken pyttipannun syömisen. Onneksi rouva Jacksonin apu on aina lähellä, silloinkin kun merimiehemme sairastuu vakavaan keuhkokuumeeseen kirjassa Sailor blir sjuk.

Sarjakuvamaisesti etenevät tarinat ovat yksinkertaisuudessaan nerokkaita. Vaikka ne noudattavat lastenkirjojen rakennetta, ne puhuttelevat aikuista lukijaa valloittavalla epäsovinnaisuudellaan ja inhimillisyydellään. Sailor och Pekka tutustuttaa myös Jockum Nordströmin omintakeiseen piirrostyyliin, jota Suomessa ei tietääkseni ole vielä päässyt näkemään näyttelyissä. Täällä tunnetumpi lienee Nordströmin puoliso, Taidehallissa syksyllä 2007 esittäytynyt Karin Mamma Andersson.

Kääntäisipä joku Sailor och Pekka -kirjat suomeksi! Japaniksikin ne on jo käännetty; japanilaiset tunnetusti ymmärtävät hyvän päälle. Ehkä käännän trilogian itse. Täytyisi vain löytää kustantaja, joka innostuisi lastenkirjan ja taidekirjan väliin putoavasta kummajaisesta. Ruotsinkielisenä kolme kirjaa sisältävän yhteisniteen Sailor och Pekka voi ostaa ainakin täältä.

Helmeilevä kuolema retrokansin

Juuri kun pääsin parjaamasta Agatha Christie-suomennosten kansia, jotka eivät tee oikeutta murharouvan tarinoiden kulttuurihistoriallisille puitteille, WSOY julkaisee Helmeilevän kuoleman tyylikkään 50-lukulaisella kansikuvalla! Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1959, ja juuri ilmestyneen pokkariversion kansi on tuo alkuperäinen. Sen on suunnitellut ansioitunut kuvittaja Heikki Ahtiala (1913-1983), joka opiskeli Taideteollisuuskeskuskoulussa 1930-luvulla ja toimi sittemmin graafikkona useissa mainostoimistoissa.

Ahtiala vastasi myös aikoinaan WSOY:n Sapo-sarjan kansikuvista ja ne olivatkin aivan toista maata kuin nämä nykyiset. Hämmästyksekseni luin tänään vanhasta Hesarista, että Sapo on saanut viime vuoden alussa uuden ulkoasun. Tuo edellisessä kirjoituksessani mainitsemani Louise Pennyn Kylmän kosketuksen kalsea ja harhaanjohtava kansikuva on siis tämän uudistuksen ensimmäisiä hedelmiä. Vai pitäisikö sanoa rusinoita. Epäonnistunutta satoa joka tapauksessa.

Uudistuneella ulkoasulla yritetään kuulemma houkutella uusia lukijoita Sapo-sarjalle, jossa julkaistujen dekkareiden kysyntä on hiipunut (HS 16.3.2009). Plussaa sen tajuamisesta, että ulkoasulla on merkitystä ja että sarjan edellinen, vuonna 1997 luotu ilme oli päivityksen tarpeessa. Mutta miksi vanhan ilmeen suunnitellut graafikko vastaa myös uudistuksesta? Mikä tuhlattu mahdollisuus.

Kiitokset WSOY:lle kuitenkin Helmeilevästä kuolemasta. Kustannusjätti on muutenkin elvyttänyt pokkarisarjansa hiljattain paikatakseen Loiston pokkarimarkkinoille jättämää rakoa, vai pitäisikö puhua ammottavasta aukosta. Vaikka Loistoa tulee ikävä, sen kasarihenkinen Agatha Christie-kansitaiteilu saakin painua unholaan.

Kansien asialla, toistamiseen

Esimerkkejä englanninkielisten painosten kansien paremmuudesta suomenkielisiin käännöksiin nähden on pilvin pimein. Esimerkiksi suosikkidekkaristini Andrea Camillerin suomennosten kannet ovat täysin mitäänsanomattomia (kuten WSOY:n SAPO-sarjan yleensäkin), ehkä Eväsvoroa lukuunottamatta. Englanninnoksia taas on peräti kahdenlaisilla korurasia-kansilla, joista toiset muistuttavat Giorgio de Chiricon metafyysisiä maalauksia ja toisten tyyli on muuten vain herkullinen (ks. kuva alempana). Alkuperäiset, italiankieliset Camillerit ovat tosin melko tylsiä nekin.

Englanninkieliset kannet pesevät mennen tullen suomalaiset vastineet monien muidenkin dekkaristien kohdalla. Agatha Christie on kokenut suoranaista vääryyttä, mutta samaan joukkoon voi laskea kuuluviksi myös Patricia Highsmithin, Manuel Vázquez Montalbánin ja Arturo Pérez-Reverten. Useimmat raaemman koulukunnan dekkarit tosin saavat yhtä mustanpuhuvat ja genrenmukaiset kannet kaikilla kielillä: verta tippuvan veitsen tai harmahtavan kalmon valokuvan päälle on asemoitu bestseller-kirjailijan nimi kissankokoisilla kirjaimilla.

Ns. cozy mystery-dekkarille voi olla kohtalokasta, jos se saa ristikseen harhaanjohtavan kannen. Kanadalaisen Louise Pennyn Three Pinesin kylään sijoittuvan dekkarisarjan toinen suomennos, Kylmän kosketus, on hyvä esimerkki siitä, kuinka pieleen kansi voi mennä. Kylmänkalsean, sinertävän kannen perusteella kukaan ei tule Three Pinesin lämminhenkisiä kyläjuhlia ja kuumia kaakaokupillisia löytämään -vahingossa sinne voi onneksi eksyä.

Reiluuden nimissä mainittakoon muutamia valonpilkahduksiakin. Alexander McCall Smithin Naisten Etsivätoimisto No. 1 -kirjojen kannet ovat hyväntuulisessa värikkyydessään englanninkielisten vastineidensa tasolla. Zadie Smithin kirjojen kansissa on oltu uskollisia alkuperäisille ja onnistuttu. Viime vuosilta mieleen painuneita käännöskansia on muitakin, mm. Susanna Alakosken Sikalat, Andrei Kurkovin Kuolema ja pingviini sekä Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa.

Suomalaiset kirjailijat sen sijaan tuntuvat olevan jatkuvasti huonoissa käsissä; nolona myönnän, että kansifetisismini on estänyt minua tarttumasta mm. Outi Pakkasen ja Leena Lehtolaisen kirjoihin. Poikkeuksiakin toki on, tuoreimpana Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri, jonka sininen kansi hurmaa herkkyydellään.

Tammen Keltaisen Kirjaston kansista olen usein pitänyt, mutta mitä ihmettä Tammessa on ajateltu Guardianin esikoiskirjapalkinnon voittaneen Petina Gappahin novellikokoelmaa Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta julkaistessa? Suomennoksen kansi tuo mieleen jonkin oppilaitoksen esitteen, ammattijärjestön lehden tai mainoksen -se ei kertakaikkiaan ole fiktiivisen teoksen kansi, ei tyylikäs eikä myyvä. Ja olisihan se pitänyt arvata: googlettamalla selviää, että kirjan alkukielinen pokkaripainos on kaunis kuin koru. Sellaisella kansikuvalla kirjasta olisi voinut tulla pieni hitti Suomessakin.

Kirjaa on kansiin katsominen

Minulla on fetissinomainen suhtautuminen kirjaan esineenä. Koolla on väliä, kirjasintyypillä myös, ja nidottu on yleensä mieluisampi kuin sidottu - mutta tärkein on kansi. Kun kirja on kesken, houkuttelevan näköiset kannet ehtivät tuottaa iloa lukijalle monen otteeseen: kun kirja makaa mahallaan sohvalla tai lattialla, kun sen poimii laukustaan raitiovaunussa tai junassa, kun se odottaa yöpöydällä kirjanmerkki välissään, syötävän ihanana kuin karamelli. Edellyttäen tietysti, että se omaa myös sisäistä kauneutta; huonoa kirjaa ei pelasta edes korea ulkokuori.

Kansien palvonnasta on monenlaisia seuraamuksia, epäekologisia ja -ekonomisiakin. Minun on vaikea luopua mieleisiin kansiin puetuista kirjoista, vaikka olisin aivan varma, etten lue niitä enää toiste. Olen myynyt kirjan pois ostaakseni saman kirjan houkuttelevammalla kannella. Luen kirjoja alkukielellä vain siksi, että suomennoksissa on rumat kannet. Kun tilaan kirjaa Amazonista, vertailen eri painosten kansikuvia, ja maksan ekstraa saadakseni sen version, joka tuottaa eniten esteettistä mielihyvää. Jos ja kun haluan lukea rumia kirjoja, lainaan ne mieluummin kirjastosta.

Viime vuosina olen työn puolesta nähnyt satoja, ellen tuhansia kirjojen kansia. Kansilla on valtaa: usein ihmiset antavat niiden perusteella kirjalle mahdollisuuden tai hylkäävät sen heti kättelyssä. Herkempi kirjakauppias tuntee säälin sekaista surua nähdessään asiakkaan kanniskelevan kirjaa ympäri myymälää, mutta päästävän sen lopulta käsistään takaisin kohtalotovereidensa joukkoon, koska se ei sittenkään ollut riittävän attraktiivinen. Silloin liikemisvaistonsa hukannut kirjakauppias ei voi kuin toivoa, että asiakas päättikin lainata kirjan kirjastosta, ja jatkaa kirjaorpojensa loputonta järjestelemistä taatakseen edes osalle pääsyn hyvään kotiin. Usein siihen kyllä vaaditaan räikeän oransseja hintalappuja.

Mielestäni suomalaiset kustantajat pilaavat monien kirjojen mahdollisuudet rumilla kansilla, tai ainakin vaikeuttavat niiden elinkaarta. Myös Saksassa suunnitellaan tylsiä kansia. Ruotsissa ollaan jo selvästi oikeilla jäljillä, ja Ranskassa vallitsevan minimalistisen suuntauksen rinnalla kukoistaa toinen, värikkäämpi. Parhaat kirjankannet ovat kuitenkin englanninkielisessä maailmassa. Pyörähdys Akateemisen kirjakaupan englanninkielisten pokkareiden osastolla saa bibliofiilin sydämen pamppailemaan, samoin löytöretkeily Amazonin viidakossa.

Milloin Suomessa ymmärretään, että ulkonäöllä on väliä? Hus kaikki kustantamojen kansivastaavat opintomatkoille ulkomaisiin kirjakauppoihin tai nettiin. Tylsien valokuvakansien tilalle taitavien kuvittajien piirtämiä kansia. Fontit uusiksi. Lisää väriä!

Makuasioistahan saa kiistellä?