What is your favorite journey?
"Looking out the window."

-Edward Gorey Vanity Fairin haastattelussa lokakuussa 1997

sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

This Is It, Folks

Olen alkanut viettää yhä enemmän aikaa maalla, missä minulla on ollut eräänlainen piilopirtti jo muutaman vuoden. Vanhassa meijerissä sijaitsevasta kakkosasunnosta on tullut ykköskoti.

Maalla viihtymisen sivutuotteena syntyi blogikuopukseni Meijerielämää. Siinä oli alunperin tarkoitus reflektoida kevyesti ja kuvapainotteisesti omaa, uutta sijaintia niin kartalla kuin elämässäkin, hidastamista ja kulutuksen vähentämistä. Sitäkin olen tehnyt, mutta antautunut myös häpeilemättä siihen ihanaan ja epä-älylliseen kuvallisen unelmoinnin ja kodinlaiton maailmaan, josta bloggaajana pääsee nauttimaan vuorovaikutteisemmin ja luovemmin kuin vaikkapa sisustuslehtien passiivisena lukijana.

Bloggaamiseni alkoi inspiroivana ja stressittömänä harrastuksena, ja sellaisena tahdon sen myös pitää. Siksi aion nyt jättää hyvästit Huinahainalle, joka oli tavallaan harjoittelukappaleeni ja koekaniinini. Meijerielämää jatkuu: sen tiheäkin päivittäminen on helppoa ja rentouttavaa, ja tämänhetkisten 20-40 päivittäisen kävijän myötä lisäksi palkitsevaa. Myös Paris, Texas ja Dekkarimania jatkuvat: kirjoitan nykyään elokuvista ja dekkareista vähän muuallakin, joten aihepiireille omistetut blogit tukevat harrastusta ja toimivat jonkinlaisina muistiinpanovihkoina tai privaattiarkistoina.

Monia Huinahainaan kaavailemiani aiheita jää nyt hyllylle. Piti kirjoittamani ainakin puolalaisista elokuvajulisteista, The Wire-sarjan luoneiden David Simonin ja Ed Burnsin Generation Kill- ja Oliver Stonen Wild Palms-sarjoista, Samuli Heimosen maalauksista, Rokk i Reykjavik-dokumentista ja edesmenneen Edward Goreyn kodista. Ripottelen näihin suunnittelemiini postauksiin jo haalimiani kuvia tähän juttuun kuvitukseksi.

Maailma on niin virikkeellinen, että vuorokauden tunnit eivät mitenkään tahdo riittää. Kuitenkin ne on saatava riittämään. Muun muassa siitä syystä elämä on luopumista. Se on sitä myös paljon tärkeämmistä syistä.

Yritän annostella aikaani taas vähän uudella tavalla. Jätän blogiesikoiseni näille sijoilleen verkkoon, voidakseni käydä joskus fiilistelemässä ja muistelemassa vanhoja. Jos oikein ikävä tulee, Huinahaina on elvytettävissä. Sehän on vain blogi.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Kiva kun kävit, kiitos ja näkemiin!

Kuvat ylhäältä alas:

Puolalaiset elokuvajulisteet olen saanut 1990-luvulla tuliaisiksi Varsovasta, ja ne ovat suuresti ihailemani Wiktor Sadowskin käsialaa. Ylempi kuva on Alain Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa-elokuvan (1961) juliste.

Samuli Heimosen maalaus vuodelta 2009 on kauniilta nimeltään Kaikessa on murtumansa. Lisää Heimosen kuvia mm. Galleria Heinon sivuilla.

Alempi Sadowskin juliste on tehty mainostamaan Peter Greenawayn Drowning By Numbers-elokuvaa (1988).

Nukkuvan Edward Goreyn kissoineen taisin napata täältä.

A Song To Save Your Life

Sometimes it's all around you
Sometimes that love surrounds you
And even gone it's with you
Tasting of salt
He learned about love the hard way
She learned that nothing would stay
They knew all about love and nothing
Sharon and Hope
She says I like to kiss you
He says you'd better not
He's on the brink of loving
She's on the brink of falling
Maybe a month in Spain could do it for you
Or a fridge of cocaine could do it
Those are not ways to do it
For Sharon and Hope
Now that I met you nothing's the same
It's not going to be it ever again
If you stay or walk away
If I'm off or if I'm brave
Sometimes it's all around you
Sometimes that love surrounds you
We have it if we want to
Me Sharon you Hope.
Stina Nordenstam: Sharon & Hope
levyltä This Is Stina Nordenstam (2001)

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Hyvää kannattaa odottaa

Madison Avenuen mainosmiehistä ja -naisista kertova Mad Men on ehkä paras näkemäni vakava amerikkalainen draamasarja sitten Vietnamiin sijoittuneen China Beachin, jota tehtiin neljä tuotantokautta vuosina 1988-1991. Muut amerikkalaissuosikkini viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta ovat olleet joko rikossarjoja tai kepeän komediallisia draamoja, rakastettavaa Frasieria unohtamatta.

Fanittamieni rikossarjojen kärjessä ovat loistava The Wire (2002-2008) sekä tietysti omassa liigassaan liitelevä, vaikeasti luokiteltava Twin Peaks (1990-91). Draamakomedioista mainittava on ainakin mukavan vanhanaikainen Gilmore Girls (2000-2007) sekä mainio Freaks & Geeks (1999), jota ei tehty kuin yksi tuotantokausi, mutta jonka nuorista näyttelijöistä suuri osa on päässyt loistamaan valkokankaalla (mm. James Franco ja Seth Rogen) tai muissa sarjoissa (mm. Linda Cardellini Teho-osastossa).

Katsoin Mad Menin ensimmäisen ja toisen tuotantokauden DVD:ltä toukokuussa. Kolmas tuotantokausi pyörii paraikaa Nelosen myöhäisillassa, mutta sarja kannattaa ehdottomasti katsoa alusta asti ja oikeassa järjestyksessä. Sarjan keskeistä sisältöä on päähenkilöissä ja heidän keskinäisissä suhteissaan tapahtuvien muutosten hienovarainen kuvaaminen, eikä tähän vangitsevaan, hitaaseen prosessiin ehkä tule hypnotisoiduksi, jos sarjaa katsoo huolimattomasti tai ylimalkaisesti. Sama kai pätee useimpiin sarjoihin, mutta erityisesti näin nyansseissaan tarkkaan draamaan. Mad Menin taika on niin hillittyä, että se vaatii aikaa rakentuakseen.

Myös maailma henkilöiden ympärillä muuttuu, ja 1960-luvun alkuvuosiin sijoittuva Mad Men kuvaa taitavasti tämän muutoksen asteittaisuutta. Draama osaa hyödyntää historian kohokohdat ja kuohunnan, mutta näyttää myös keskiluokkaisen elämäntavan vähästä hätkähtämättömän staattisuuden ja arvokonservatiivisuuden ylisukupolvisen sitkeyden.

Mad Menin näyttelijät ovat järjestään hyviä, mutta poikkeuksellista karismaa on pääparilla, Don ja Betty Draperia näyttelevillä Jon Hamilla ja January Jonesilla. Komealla Hamilla on entisaikojen filmitähden kasvot ja olemus, ja tuntuu käsittämättömältä, että ennen Mad Menia tarjoilijanakin työskennelleen Hamin oli vaikea löytää näyttelijän töitä. Grace Kellyä muistuttava, nukenkasvoinen Jones näyttelee Betty Draperia hienovaraisesti ilmeillään ja tekee nukkekotiinsa teljetystä, viiniä siemailevasta kotirouvasta arvoituksellisen ja traagisen hahmon.

Ulkoisesti Mad Menin maailma on niin taiten rakennettu, että sarjan katsominen käy amerikkalaisen tyyli- ja kulttuurihistorian oppitunnista. Hitchcock-vaikutteet näkyvät jo alkutekstien animaatiossa, jossa pukumies putoaa korkeuksista mainosten verhoilemien pilvenpiirtäjien keskellä. Musiikkia on käytetty säästeliäästi mutta vaikuttavasti: yksi ensimmäisen tuotantokauden jaksoista päättyy uskomattoman kauniiseen folk-lauluun, jonka Don Draperin rakastajattaren beatnik-tuttavat livenä esittävät.

Sopranosiakin kirjoittaneen ja tuottaneen Matthew Weinerin luoma Mad Men voisi olla pakollista katsottavaa kaikille mainosalaa opiskeleville: joka jaksossa tehdään kampanjaa ja esitellään mainostamisen saloja. Kun mainoskatkon pakkopullaa katsoo sarjan oppien valossa, huomaa mainonnan muuttuneen vain pintapuolisesti; nykymainosten psykologinen rakenne on yllättävän identtinen Mad Menin copywriterien kehittelemien mielikuva-ansojen kanssa.

Mad Menin neljäs tuotantokausi saa USA:n ensi-iltansa heinäkuussa.