A Song To Save Your Life

Sometimes it's all around you
Sometimes that love surrounds you
And even gone it's with you
Tasting of salt
He learned about love the hard way
She learned that nothing would stay
They knew all about love and nothing
Sharon and Hope
She says I like to kiss you
He says you'd better not
He's on the brink of loving
She's on the brink of falling
Maybe a month in Spain could do it for you
Or a fridge of cocaine could do it
Those are not ways to do it
For Sharon and Hope
Now that I met you nothing's the same
It's not going to be it ever again
If you stay or walk away
If I'm off or if I'm brave
Sometimes it's all around you
Sometimes that love surrounds you
We have it if we want to
Me Sharon you Hope.

Stina Nordenstam: Sharon & Hope
levyltä This Is Stina Nordenstam (2001)

Yömusiikkia

Vuosien varrella moni kaunis kappale on kantautunut korviini auki unohtuneen television kautta. TV1:n yöllisen Uutisikkunan taustalla kuuluvassa Yöradio-ohjelmassa soitetaan usein mollivoittoisia slovareita soittolistojen ulkopuolelta. Viimeisin tällainen löytöni oli ruotsalaisen Sophie Zelmanin pysäyttävän kaunis Song of the Night-kappale, joka sai parantumattoman yökyöpelin keskeyttämään senhetkiset puuhansa ja vääntämään volyymia kovemmalle.

Yöllinen elämykseni johdatteli minut Zelmanin uusimman I'm the Rain-levyn (2010) pariin. Song of the Night on melankolisen levyn viimeinen kappale. Levyn aloittaa niin ikään kaunis If I Could, jonka yksinkertainen pianostemma viettelee kuulijan. Tästä edetään kohti loppuhuipennusta toinen toistaan yksinkertaisemmilla balladeilla, joissa duetoivat Zelmanin tyttömäinen ääni ja Bo Kaspers Orkesterissa vuoteen 1996 soittaneen Lars Halapin kitara.

I'm the Rain on Zelmanin (s.1972) ja kitaristi-tuottaja Halapin kahdeksas yhteinen levy. Spotify vertaa Zelmania mm. Anna Ternheimiin, norjalaiseen Ane Bruniin sekä georgialais-brittiläiseen Katie Meluaan. Minulle tulee mieleen myös israelilais-ranskalainen Keren Ann, erityisesti hänen englanninkielinen levynsä Not Going Anywhere (2003).

I'm the Rain on sateisen surumielinen levy, jonka satunnaiset country-vaikutteet keventävät alakuloista tunnelmaa. Zelmani ääntää englantia paikoin kovin ruotsalaisella aksentilla, mutta jos sen ei anna häiritä, I'm the Rain on täydellistä yömusiikkia.

Rickie Lee, teenkö elämäni virheen?

En ole koskaan ollut erityisen live-orientoitunut musiikin kuuntelija. Silloin kun vielä ostin paljon levyjä, pidin kannattavampana investoida pari kymppiä äänitteeseen kuin konserttilippuun. Kaikki omistamani levyt ovat studioalbumeja; live-taltiointeja en ole oppinut arvostamaan. Tai teoriassa kyllä, mutta käytännössä en.

Keikoilla olen käynyt paljonkin, mutta kipurajani on mennyt parissa kolmessa kympissä: sen enempää en ole tainnut koskaan maksaa konserttilipusta. Ehkä en vain ole fanittanut ketään isoa staraa tarpeeksi.

Mutta pienemmälläkin rahalla olen onnistunut keräämään ikimuistoisia elämyksiä muistini musiikkiosastolle: Suzanne Vega ja erityisesti hänen lämmittelijänsä Keren Ann Pariisissa, Ultra Bran Tavastian keikat 90-luvun loppupuolella, Shadowplay edesmenneellä Alahuoneella, stadioneista vasta haaveileva Kent Tavastialla Isola-levyn ilmestymisen aikoihin... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Savoyssakin ennätin käydä useamman kerran maailmanmusiikkia kuuntelemassa ennen kuin lippujen hinnat karkasivat käsistä. Klezmer-musiikkiin taisin hurahtaa juuri Savoy-teatterissa. Juhlaviikkojen Huvilassa olen raaskinut käydä kerran kesässä, mutta teltan ulkopuolella on tullut istuttua useamminkin.

Ilmaiseksi olen onnistunut kuulemaan ja näkemään vaikka mitä: Anouar Brahem Sevillan yliopiston sisäpihalla, Trilok Gurtu ja Asian Dub Foundation niin ikään Sevillassa pidetyillä ilmaisfestareilla, Femi Kuti Màlagassa, Einstürzende Neubautenin loppuunmyyty Tavastian keikka, jonne kaveri voitti liput Radio Helsingistä... Goldfrappiakin kuulin kerran katufestareilla Pariisissa, mutta väenpaljouden takia en nähnyt vilaustakaan bändistä, joten muistijälki jäi perin haaleaksi, vaikka yhtyeestä kovasti tuolloin pidinkin.

Edellisessä työpaikassani oli joitakin lyömättömiä työsuhde-etuja, kuten vapaa pääsy oman talon keikoille. Noiden kissanpäivien kohokohtia olivat Nouvelle Vaguen ja The Tiger Lilliesin konsertit. Ahkera piippuhyllyllä istuminen sai minut huomaamaan myös sen, miten rennosti musiikista voi nauttia, jos sen kuulemisesta ei ole pulittanut montaa kymppiä. Turhantarkan kriittisyyden voi jättää narikkaan, kun ei tarvitse miettiä, saako rahoilleen vastinetta vai olisiko nekin kympit sittenkin pitänyt säästää johonkin elintärkeään, kuten ruokaan.

Lipun ostanut kulttuurin kuluttaja arvioi esitystä käyttäen investointinsa suuruutta mittapuuna. Hän ei siis välttämättä pysty unohtamaan olevansa kuluttaja, maksava asiakas, mikä saattaa varjostaa taide-elämystä. Vapaamatkustajana sen sijaan virittyy huolettoman vastaanottavaisuuden taajuudelle. Silloin voi olla helpompaa keskittyä olennaiseen ja tarvittaessa osoittaa armollisuutta artistille.

En tietenkään tarkoita sitä, etteikö artisteille ja keikkajärjestäjille pitäisi ja kannattaisi maksaa. Kaikin mokomin; useimmiten kokemus on varmasti hintansa väärti. Olen jopa kyseenalaistanut entisen tapani ostaa levyjä konserttilippujen kustannuksella. Ehkä olisin toiminut toisin, jos olisin tiennyt, miten helpoksi ja halvaksi musiikin kotikuuntelu jakelukanavien monipuolistumisen myötä muuttuu. Tarpeettomiksi käyneiden cd-levyjen sijaan minulla voisi nyt olla enemmän muistoja.

Tällä hetkellä elän kuitenkin taloudellisella säästöliekillä ja suhtaudun entistäkin kitsaammin live-musiikkiin. Levyjäkään en juuri osta; ulottuvillani on niin valtavat määrät musiikkia ihan ilmaiseksi, että en tiedä miten päin korvani asettelisin. Tielleni on kuitenkin ilmaantunut houkutus: Rickie Lee Jones esiintyy Tavastialla tiistaina. Jos en olisi näin tiukkapipoinen rahankäyttöni kanssa, menisin kuuntelemaan häntä. Häntä jos ketä.

Rickie Lee Jones on yksi pitkäaikaisimmista musiikillisista rakkauksistani, jonka levyt Ghostyhead (1997), It's Like This (2000) ja The Evening of My Best Day (2003) lähtisivät autiolle saarelle mukaan. Minua vannoutuneempaa fania saa Suomesta hakea -tai niin kuvittelen. Minun kuuluisi mennä Rickie Lee Jonesin konserttiin, maksoi mitä maksoi.

En kuitenkaan ole menossa. En yksinkertaisesti arvosta live-kokemusta niin korkealle, etenkään tällaisena rajallisten resurssien keväänä. Ehkä pihistelen väärässä kohdassa. Vetoan vaikeaan live-suhteeseeni: levyiltä kuunneltuna Jonesin musiikki on minulle elävää ja ajatonta. Se vie kuvitteelliseen Amerikkaan tai omiin mielenmaisemiini. Siksi minun ei ole välttämätöntä nähdä Rickie Lee Jonesia Helsingissä kevättalvella 2010, uusimman ja vielä vieraan Balm in Gilead -levyn kappaleita esittämässä. Ties vaikka illuusio särkyisi.

Rickie Lee, olen silti uskollinen ihailijasi. Kehotan kaikkia elävän musiikin päälle ymmärtäviä, hyvätuloisia illanvirkkuja ostamaan 36 euroa maksavan lipun ja menemään Tavastialle tiistaina. Itse tulen vielä katumaan ja kiroamaan ontuvat perusteluni kotiinjäämiselle.

P.S. Kaivoin muististani yhden viidenkympin konserttipiletin: Sigur Rós Kulttuuritalolla elokuussa 2008. Olihan se hieno. Mutta unohtumattomin Sigur Rósiin liittyvä muistoni on Islannin matkaltani saman vuoden helmikuussa: köröttelin bussilla lumisten vuoristomaisemien halki ja kuuntelin Hoppípollaa mp3-soittimesta repeatilla. Olin pakahtua.

Jokin hyvä saattaa toimia

Hyväntuuliset ja aurinkoiset elektropop-biisit ovat lyömättömiä elämänilon lähteitä. Viime vuosina suoranaista riehaantumista ovat aiheuttaneet mm. amerikkalaisen MGMT:n Kids sekä brittiläisen The Ting Tingsin That's Not My Name. Vähän sama efekti oli viime kesänä australialaisen Empire of the Sunin hittibiiseillä We Are The People, Standing On The Store ja Walking On A Dream, jotka tulvivat joka tuutista heinäkuisella Italian matkalla, mutta ilahduttivat aina vain.

Pohjoisirlantilaisen Two Door Cinema Clubin Something Good Can Work voi hyvin olla tämän kevään pelastus. MGMT:n Kidsin tavoin kappale onnellistaa välittömästi, ja maaliskuun alussa ilmestyvältä Tourist History -esikoislevyltä löytyy myös muita varsin tarttuvia syntsaralleja, kuten Undercover Martyn ja This Is The Life. Rokimpi I Can Talk tuo mieleen ruotsalaisen The Soundsin.

Kolmihenkinen Two Door Cinema Club luottaa kitaroihin ja koskettimiin ja taikoo rumpubiitit tietokoneelta. Keikoille on kuulemma palkattu ihka oikea rumpali. Yhtyeen soundi on sukua ruotsalaiselle The Embassylle, jonka Futile Crimes -esikoisalbumin (2002) aloitusbiisi Boxcar kuuluu myös syntikkapohjaisten elämänilopillereiden parhaimmistoon.

Jos kevät uhkaa vetää mielen matalaksi, kannattaa ottaa Something Good Can Work kuunteluun. Saattaa nimittäin toimia.

myspace.com/twodoorcinemaclub

Charlotte magneettikentässä

Charlotte Gainsbourgin rooli Lars von Trierin Antichristissa oli niin hurja, että elokuvan nähtyäni epäilin, etten enää koskaan pystyisi kuuntelemaan Gainsbourgin musiikkia ilman kauhumielleyhtymiä. Onneksi Gainsbourg on niin hyvä muusikko, että hänen uutta levyään IRM:iä kuunnellessa ei tule lainkaan ajatelleeksi näyttelijä-Gainsbourgia.

IRM on ranskankielinen nimitys magneettikuvaukselle. Gainsbourg oli pari vuotta sitten vesihiihto-onnettomuudessa, jonka seurauksena hän sai aivoverenvuodon. Magneettikuvauslaitteet tulivat tutuiksi jälkiseurannan aikana. Levyn nimikappale IRM kertoo Gainsbourgin kokemuksista magneettikentän keskiössä ja tilanteeseen liittyvästä eksistentiaalisesta hämmennyksestä. Muilla kappaleilla ei ole suoranaisesti mitään tekemistä sairaalamaailman kanssa.

Edellisellä 5:55-levyllä Gainsbourg teki yhteistyötä Airin ja Jarvis Cockerin kanssa, IRM on Gainsbourgin ja Beck Hansenin yhteinen yritys. Beck on säveltänyt levyn kappaleet ja sanoittanut ne yhteistyössä Gainsbourgin kanssa. IRM on edeltäjäänsä parempi, monipuolisempi ja jotenkin orgaanisempi. Suurin osa kappaleista on alle kolmeminuuttisia ja sellaisina melko helposti lähestyttäviä, napakoita ja tarttuvia. Levyn tunnelmassa on viileästä tyylikkyydestä huolimatta lämpöä ja aurinkoisia sävyjä; 5:55 oli melankolisempi ja raskassoutuisempi.

Ensimmäiseksi ihastuin naivistisen Me and Jane Doe -kappaleen heleään afrikkalaistunnelmaan, seuraavaksi Time of the Assassinsin komean ilmavaan kertosäkeeseen. Aistikas Trick Pony -kappale tuo mieleeni Martina Topley-Birdin ja Trickyn yhteistyön. Koneäänillä leikittelevä IRM, orientaalinen Voyage ja eteerinen Vanities ovat oikein onnistuneita. Sen sijaan ensimmäiseksi singleksi valittu Beckin ja Gainsbourgin duetto Heaven Can Wait ei ole levyn parhaita kappaleita, kuten ei ollut edellisenkään levyn ensimmäinen sinkku The Songs That We Sing.

Monissa arvosteluissa on oltu helpottuneita siitä, että tytär-Gainsbourgin levy(i)llä ei ole kovin ilmeisiä vaikutteita hänen isältään Serge Gainsbourgilta. En tiedä, miksi se olisi niin paheksuttavaa, mutta pelkoa siitä ei tosiaan ole: IRM ammentaa vaikutteita niin monista musiikillisista lähteistä, että isä-Gainsbourgin tuotanto ei ainakaan minulle tule kertaakaan mieleen. No, ehkä Le Chat du Café des Artistesin kohdalla vähän, mutta sekin voi selittyä kappaleen ranskankielisyydellä. Beckmäisyys on paljon selvemmin havaittavissa, mutta ainakaan Beckin musiikin ystäviä sen ei luulisi haittaavan.

Hieno levy, eklektisyydessäänkin omalaatuinen. Eikä yhtään pelottava tai masentava, eli Antichristin säikäyttämienkin kannattaa ottaa kuunteluun.

Älä ole moksiskaan

Tämän blogin siemen kylvettin viime lokakuussa, kun eräs asiakkaani kuuli aikeistani luopua kirjakaupan pyörittämisestä. Luopumiseen ei ollut yhtä eikä kahta syytä; huomasin vain vähitellen ajelehtineeni sinne ratkaisun reunalle, jossa ei voi enää seistä tumput suorina vaan täytyy joko hypätä tai lopettaa haihattelu ja alistua muka-kohtaloonsa. Siis hypätä.

Kirjojen (ja levyjen ja dvd-elokuvien) sisäänostajana ja myyjänä minua pyydettiin usein suosittelemaan jotakin luettavaa, katsottavaa tai kuunneltavaa, ja se olikin työn hauskimpia puolia. Mutta niin paljon kuin kirjoja kulkikin käsieni kautta hyllyyn ja ihmisten matkaan, ne alkoivat jäädä minulle vieraiksi, tuttavuutemme auttamattoman pinnallisiksi; tajusin olevani työkseni tekemisissä kansien, en sisältöjen kanssa. Vaikka jaksoin ja ehdin lukea koko ajan vähemmän, minulla oli onneksi paljon suositeltavaa vanhasta muistista ja kohtuullinen mutu-tuntuma moniin uusiin tulokkaisiin.

Kun sitten irtisanouduin työstäni, eräs suosituksistani tykännyt asiakkaani ehdotti minulle, että ryhtyisin pitämään blogia. Aluksi epäilin, ettei sellaiselle voisi olla kysyntää tässä tekstiä pursuavassa virikeviidakossa (= maailma/netti) ja että se saisi ihmisen vaikuttamaan ekshibitionistilta tai vähintäänkin turhantärkeältä. Mutta oltuani nyt pari kuukautta joutilaana mieleni on muuttunut.

Ensinnäkin: itsekin luen monenlaisia listoja ja keskustelupalstoja esim. Amazonissa löytääkseni mieluista luettavaa, haen tietoa ja vinkkejä kirjallisuusblogeista ja harrastan hakuammuntaa Spotifyssa. Virikeviidakossa jos missä siis tarvitaan koordinaatteja! Toiseksi: ei kai bloggaaminen ole sen ekshibbailevampaa kuin vaikkapa kolumnien tai kirja-arvostelujen kirjoittaminen lehtiin, Facebookista puhumattakaan.

Ja ennen kaikkea: mitä siitä vaikka kysyntä olisi olematonta tai maine menisi -huina haina, en aio olla moksiskaan! Jakaminen on kivaa.

P.S.

Blogin nimihän tulee tietysti Marjo Leinosen ja Niko Ahvosen Ipanapa 1 -lastenlevyllä esittämästä kappaleesta Huina Haina, jossa lauletaan ekaluokkalaisen tai miksei kenen tahansa huolenaiheista:

Kakkoset on isoi kaikki
Jokaisella mountain bike
Kakkoset on isoi kaikki

Mitä jos ne haukkuu mua?
Taikka tulee tappelua
Mitä jos ne haukkuu mua?

... sekä aseista riisuvasta anarkismista:

Onpas open ääni kimee
Ei se tiedä ees mun nimee
Onpas open ääni kimee

Mä saan nollan käytöksestä
Ei se seikkailuja estä
Mä saan nollan käytöksestä

... ja kertsissä roisin emansipatorisesti ja lohdullisesti:

Huina haina!
Huina haina!
Huina haina!

Älä ole moksiskaan

(Ei tietenkään toimi yhtä hyvin ilman melodiaa ja Ahvosen & Leinosen irrottelua; se on vain kuviteltava tai hankittava kuunteluun)

Ahvosen sanoittama kipale vetoaa ainakin kaltaisiini lapsettomiin mutta lastenkulttuurista viisautta ja esteettistä mielihyvää ammentaviin elämäntapanaivisteihin, varmaan myös ekaluokkalaisiin.