Poikamaista kuvittelua

Humputtelin eilen koko päivän Lahdessa, jota Suomen Chicagoksikin tituleerataan. Kävin muffinssikahveilla lahtelaisen Sinuhen leipomon vanhimmassa kahvilassa, joka on toiminut samassa paikassa 50-luvulta lähtien. Kauppahallin Thai-ruokapaikassa nautin tulisen lounaan ja Suomalaisen Kirjakaupan löytölaarista mukaan tarttui Dekkarisankarit -kuka kukin on -kirja kuudella eurolla (ovh 75,60 €!). Onnistunut reissu siis.

Lahden ekskursion varsinainen syy oli kuitenkin Radio- ja tv-museon näyttely, joka esitteli kuvittaja Poika Vesannon (1908-1950) laajaa tuotantoa. Vesanto työskenteli Otavan mainospiirtäjänä lähes koko 30-luvun, ja kuvitti Otavalle valtavan määrän kirjankansia. Kaiken kaikkiaan Vesanto teki lyhyeksi jääneen elämänsä aikana yli 200 kirjankantta.

Ja millaisia kansia! Värikylläisiä, tyylikkäitä, herkullisia, lukemaan houkuttelevia. Näyttelytekstien mukaan Vesanto oli sikäli epätyypillinen suomalainen kuvittaja, että hän ammensi vaikutteita amerikkalaisesta populaarikulttuurista ja tavoitteli tyylissään vauhtia ja lennokkuutta. Otavan Poikien seikkailukirjasto -sarjan kannet ovat niin mehukkaita, että sain äkillisen mieliteon hankkia jostain käsiini lapsena rakastamiani Karl Mayn poikakirjoja ja uppoutua taas intiaanipäällikkö Winnetoun maailmaan.

Poika Vesanto oli äärimmäisen tuottelias piirtäjä, joka teki kirjankuvitusten lisäksi muun muassa pilapiirroksia, postikortteja, korttipelejä, mainoksia sekä aikakauslehtien kansia. 30-luvulla ja sotavuosina Vesanto merkitsi Seura-lehdelle samaa kuin Martta Wendelin Kotiliedelle. Vesannon sarjakuvia julkaistiin mm. Ilta-Sanomissa ja Aamulehdessä. Rintamallakin mies antoi kynän sauhuta: jatkosodan aikana TK-piirtäjänä toimineen Vesannon sotapiirroksia säilytetään Sotamuseossa.

Vesannon nimi ei liene suurelle yleisölle tunnettu, eikä hän nauttinut suurta arvostusta elinaikanaan, kuten eivät kuvittajat menneinä vuosikymmeninä yleensäkään. Nykyään graafisella alalla on ihan toisenlaista pöhinää ja kuvittajistakin voi tulla staroja. Esimerkiksi Sanna Annukasta, Kustaa Saksista ja Klaus Haapaniemestä kohistaan ulkomaisissa design- ja sisustuslehdissä tämän tästä.

Onneksi Poika Vesannon tuotannolla on omat faninsa, jotka pitävät hänen töitään esillä esimerkiksi blogeissaan: PopuLAARI ja Pulpetti ovat painetun(kin) populaarikulttuurin historiaa esitteleviä blogeja, joista löytyy tietoa ja kuvia Vesannon töistä.

Kuvitti Poika Vesanto -näyttelyn ovat koonneet Timo Kokkila ja Ville Hänninen, ja sen on tuottanut Tampereen Mediamuseo Rupriikki. Lahdessa kokonaisuus on nähtävillä 29. maaliskuuta asti.

Vesannon tunnetuin kirjankansi lienee Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin?, joka koristaa myös näyttelyjulistetta.

Helmeilevä kuolema retrokansin

Juuri kun pääsin parjaamasta Agatha Christie-suomennosten kansia, jotka eivät tee oikeutta murharouvan tarinoiden kulttuurihistoriallisille puitteille, WSOY julkaisee Helmeilevän kuoleman tyylikkään 50-lukulaisella kansikuvalla! Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1959, ja juuri ilmestyneen pokkariversion kansi on tuo alkuperäinen. Sen on suunnitellut ansioitunut kuvittaja Heikki Ahtiala (1913-1983), joka opiskeli Taideteollisuuskeskuskoulussa 1930-luvulla ja toimi sittemmin graafikkona useissa mainostoimistoissa.

Ahtiala vastasi myös aikoinaan WSOY:n Sapo-sarjan kansikuvista ja ne olivatkin aivan toista maata kuin nämä nykyiset. Hämmästyksekseni luin tänään vanhasta Hesarista, että Sapo on saanut viime vuoden alussa uuden ulkoasun. Tuo edellisessä kirjoituksessani mainitsemani Louise Pennyn Kylmän kosketuksen kalsea ja harhaanjohtava kansikuva on siis tämän uudistuksen ensimmäisiä hedelmiä. Vai pitäisikö sanoa rusinoita. Epäonnistunutta satoa joka tapauksessa.

Uudistuneella ulkoasulla yritetään kuulemma houkutella uusia lukijoita Sapo-sarjalle, jossa julkaistujen dekkareiden kysyntä on hiipunut (HS 16.3.2009). Plussaa sen tajuamisesta, että ulkoasulla on merkitystä ja että sarjan edellinen, vuonna 1997 luotu ilme oli päivityksen tarpeessa. Mutta miksi vanhan ilmeen suunnitellut graafikko vastaa myös uudistuksesta? Mikä tuhlattu mahdollisuus.

Kiitokset WSOY:lle kuitenkin Helmeilevästä kuolemasta. Kustannusjätti on muutenkin elvyttänyt pokkarisarjansa hiljattain paikatakseen Loiston pokkarimarkkinoille jättämää rakoa, vai pitäisikö puhua ammottavasta aukosta. Vaikka Loistoa tulee ikävä, sen kasarihenkinen Agatha Christie-kansitaiteilu saakin painua unholaan.

Kansien asialla, toistamiseen

Esimerkkejä englanninkielisten painosten kansien paremmuudesta suomenkielisiin käännöksiin nähden on pilvin pimein. Esimerkiksi suosikkidekkaristini Andrea Camillerin suomennosten kannet ovat täysin mitäänsanomattomia (kuten WSOY:n SAPO-sarjan yleensäkin), ehkä Eväsvoroa lukuunottamatta. Englanninnoksia taas on peräti kahdenlaisilla korurasia-kansilla, joista toiset muistuttavat Giorgio de Chiricon metafyysisiä maalauksia ja toisten tyyli on muuten vain herkullinen (ks. kuva alempana). Alkuperäiset, italiankieliset Camillerit ovat tosin melko tylsiä nekin.

Englanninkieliset kannet pesevät mennen tullen suomalaiset vastineet monien muidenkin dekkaristien kohdalla. Agatha Christie on kokenut suoranaista vääryyttä, mutta samaan joukkoon voi laskea kuuluviksi myös Patricia Highsmithin, Manuel Vázquez Montalbánin ja Arturo Pérez-Reverten. Useimmat raaemman koulukunnan dekkarit tosin saavat yhtä mustanpuhuvat ja genrenmukaiset kannet kaikilla kielillä: verta tippuvan veitsen tai harmahtavan kalmon valokuvan päälle on asemoitu bestseller-kirjailijan nimi kissankokoisilla kirjaimilla.

Ns. cozy mystery-dekkarille voi olla kohtalokasta, jos se saa ristikseen harhaanjohtavan kannen. Kanadalaisen Louise Pennyn Three Pinesin kylään sijoittuvan dekkarisarjan toinen suomennos, Kylmän kosketus, on hyvä esimerkki siitä, kuinka pieleen kansi voi mennä. Kylmänkalsean, sinertävän kannen perusteella kukaan ei tule Three Pinesin lämminhenkisiä kyläjuhlia ja kuumia kaakaokupillisia löytämään -vahingossa sinne voi onneksi eksyä.

Reiluuden nimissä mainittakoon muutamia valonpilkahduksiakin. Alexander McCall Smithin Naisten Etsivätoimisto No. 1 -kirjojen kannet ovat hyväntuulisessa värikkyydessään englanninkielisten vastineidensa tasolla. Zadie Smithin kirjojen kansissa on oltu uskollisia alkuperäisille ja onnistuttu. Viime vuosilta mieleen painuneita käännöskansia on muitakin, mm. Susanna Alakosken Sikalat, Andrei Kurkovin Kuolema ja pingviini sekä Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa.

Suomalaiset kirjailijat sen sijaan tuntuvat olevan jatkuvasti huonoissa käsissä; nolona myönnän, että kansifetisismini on estänyt minua tarttumasta mm. Outi Pakkasen ja Leena Lehtolaisen kirjoihin. Poikkeuksiakin toki on, tuoreimpana Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri, jonka sininen kansi hurmaa herkkyydellään.

Tammen Keltaisen Kirjaston kansista olen usein pitänyt, mutta mitä ihmettä Tammessa on ajateltu Guardianin esikoiskirjapalkinnon voittaneen Petina Gappahin novellikokoelmaa Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta julkaistessa? Suomennoksen kansi tuo mieleen jonkin oppilaitoksen esitteen, ammattijärjestön lehden tai mainoksen -se ei kertakaikkiaan ole fiktiivisen teoksen kansi, ei tyylikäs eikä myyvä. Ja olisihan se pitänyt arvata: googlettamalla selviää, että kirjan alkukielinen pokkaripainos on kaunis kuin koru. Sellaisella kansikuvalla kirjasta olisi voinut tulla pieni hitti Suomessakin.