What is your favorite journey?
"Looking out the window."

-Edward Gorey Vanity Fairin haastattelussa lokakuussa 1997

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Koukussa

Harmittelin taannoin ystävälleni Sarille, kuinka en ole aikoihin koukuttunut yhteenkään amerikkalaiseen TV-sarjaan. Kaikki paot, lostit ja erilaiset anatomiat ovat pyörineet ruudussa huomiota herättämättä, kaipaamastani addiktoivuudesta puhumattakaan. Sari suositteli HBO:n The Wirea, joka oli pyörinyt joskus muinoin MTV3-kanavan myöhäisilloissa, mutta mennyt monilta ohi. Niin myös minulta. Hankin sarjan ensimmäisen tuotantokauden DVD:llä, mutta unohdin sen hyllyyn.

Keskiviikkona jouduin flunssan takia vuodelepoon ja kaipasin jotain viihdykettä. Muistin The Wiren, pistin sen pyörimään ja kellahdin takaisin sänkyyn. Se oli menoa sitten. Katsoin kaikki 13 jaksoa kahdessa päivässä.

The Wire sijoittuu Marylandin Baltimoreen, jonka asukkaista 65% on mustia. Ensimmäinen tuotantokausi kuvaa Baltimoren slummiutuneen länsipuolen huumekauppaa ja paikallisten poliisien suuroperaatiota bisnestä pyörittävän Avon Barksdalen kiinnisaamiseksi. Operaatio rakentuu pitkälti puhelinten salakuunteluun, mistä sarjan nimi Langalla.

The Wiren henkilögalleria koostuu lainvartijoiden ja rikollisten yhtä sekalaisista sakeista. Hyvisten leirissä on rasismia, korruptiota ja itsekästä oman edun tavoittelua; pahisten puolella lojaalisuutta, huolenpitoa ja olosuhteiden pakkoa. Kukaan ei ole läpeensä paha eikä kukaan pelkästään hyvä. Kaikki kissa ja hiiri -leikin osapuolet esitetään yhtä epäimartelevassa valossa. Silti monet sarjan hahmoista tulevat niin lähelle, että heitä ymmärtää ainakin hetkellisesti.

Mustien hallitseman huumekaupan todellisuus esitetään kaleidoskooppimaisesti. Mukana ovat kaikki paikalliset toimijat teini-ikäisistä juoksupojista Burberry-asuisiin rahamiehiin, hiv:in heikentämistä narkkareista katu-uskottaviin huumekyttiin ja leirien välillä tasapainoilevista vasikoista paatuneisiin ammattitappajiin. Huumeiden, niihin kietoutuneen rahan ja eloonjäämistaistelun sanelemien ihmissuhteiden urbaanissa viidakossa on myös kiintymystä, rakkauttakin, mutta kaikki liukenee riippuvuuden, väkivallan ja koston kierteisiin.

Sarjassa on jotain samaa kuin Paul Higgisin rasismia luotaavassa Crash -elokuvassa ja Steven Soderberghin huumekollaasissa Traffic, mutta The Wire on temaattisesti moniulotteisempi ja täysin vailla mahtipontista sentimentaalisuutta. The Wire ei rajoitu huumeteeman varioimiseen, vaan kuvaa useita ihmiselämän ulottuvuuksia: lapsuuden loppumista, vanhempien ja lasten välisiä suhteita, homoseksuaalisuutta, ammatillisen identiteetin ja hierarkian muodostumista. Taitavimmin kuvataan porukkaan kuulumisen ja sosiaalistumisen välttämättömyyttä, ulkopuolelle jäämisen yksinäisyyttä ja vaihtoehtojen puutetta. Viime kädessä kyse on aina selviytymisestä, eloonjäämisestä.

Periamerikkalainen, individualistinen oman onnensa seppä -ajattelu ei toimi The Wiren kuvaaman Baltimoren kaduilla sen enempää kuin hierarkkisella poliisilaitoksellakaan. Ihmiset ovat peruuttamattomasti yhteisöjensä jäseniä ja erilaisten riippuvuussuhteiden armoilla. Toisinaan yhteisöt ovat joustavia: yksi sarjan teemoista on anteeksianto ja toisen tilaisuuden saaminen. Vaikka monille annetaan tilaisuus muuttua, harvat siitä saavat pysyvää otetta. Itse systeemi pysyy kuitenkin muuttumattomana, kuten kauden viimeinen jakso alistuneesti näyttää. Katsojaa ei liehitellä tv-kerronnalle tyypillisellä oikeudenmukaisuuden toteutumisella vaan tiukka realismi pitää loppuun saakka.

Huumekaupan kaiken uhraavasta armottomuudesta huolimatta David Simonin luomassa sarjassa on lämpöä ja huumoria, ja se on äärimmäisen viihdyttävä. Toinen tuotantokausi on jo tilattu (hinta Amazonissa n. 20 euroa), yhteensä tuotantokausia on viisi. Onneksi sitä saa lisää, sillä vieroitusoireet ovat jo iskeneet. Olen koukussa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti