Hyvää kannattaa odottaa

Madison Avenuen mainosmiehistä ja -naisista kertova Mad Men on ehkä paras näkemäni vakava amerikkalainen draamasarja sitten Vietnamiin sijoittuneen China Beachin, jota tehtiin neljä tuotantokautta vuosina 1988-1991. Muut amerikkalaissuosikkini viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta ovat olleet joko rikossarjoja tai kepeän komediallisia draamoja, rakastettavaa Frasieria unohtamatta.

Fanittamieni rikossarjojen kärjessä ovat loistava The Wire (2002-2008) sekä tietysti omassa liigassaan liitelevä, vaikeasti luokiteltava Twin Peaks (1990-91). Draamakomedioista mainittava on ainakin mukavan vanhanaikainen Gilmore Girls (2000-2007) sekä mainio Freaks & Geeks (1999), jota ei tehty kuin yksi tuotantokausi, mutta jonka nuorista näyttelijöistä suuri osa on päässyt loistamaan valkokankaalla (mm. James Franco ja Seth Rogen) tai muissa sarjoissa (mm. Linda Cardellini Teho-osastossa).

Katsoin Mad Menin ensimmäisen ja toisen tuotantokauden DVD:ltä toukokuussa. Kolmas tuotantokausi pyörii paraikaa Nelosen myöhäisillassa, mutta sarja kannattaa ehdottomasti katsoa alusta asti ja oikeassa järjestyksessä. Sarjan keskeistä sisältöä on päähenkilöissä ja heidän keskinäisissä suhteissaan tapahtuvien muutosten hienovarainen kuvaaminen, eikä tähän vangitsevaan, hitaaseen prosessiin ehkä tule hypnotisoiduksi, jos sarjaa katsoo huolimattomasti tai ylimalkaisesti. Sama kai pätee useimpiin sarjoihin, mutta erityisesti näin nyansseissaan tarkkaan draamaan. Mad Menin taika on niin hillittyä, että se vaatii aikaa rakentuakseen.

Myös maailma henkilöiden ympärillä muuttuu, ja 1960-luvun alkuvuosiin sijoittuva Mad Men kuvaa taitavasti tämän muutoksen asteittaisuutta. Draama osaa hyödyntää historian kohokohdat ja kuohunnan, mutta näyttää myös keskiluokkaisen elämäntavan vähästä hätkähtämättömän staattisuuden ja arvokonservatiivisuuden ylisukupolvisen sitkeyden.

Mad Menin näyttelijät ovat järjestään hyviä, mutta poikkeuksellista karismaa on pääparilla, Don ja Betty Draperia näyttelevillä Jon Hamilla ja January Jonesilla. Komealla Hamilla on entisaikojen filmitähden kasvot ja olemus, ja tuntuu käsittämättömältä, että ennen Mad Menia tarjoilijanakin työskennelleen Hamin oli vaikea löytää näyttelijän töitä. Grace Kellyä muistuttava, nukenkasvoinen Jones näyttelee Betty Draperia hienovaraisesti ilmeillään ja tekee nukkekotiinsa teljetystä, viiniä siemailevasta kotirouvasta arvoituksellisen ja traagisen hahmon.

Ulkoisesti Mad Menin maailma on niin taiten rakennettu, että sarjan katsominen käy amerikkalaisen tyyli- ja kulttuurihistorian oppitunnista. Hitchcock-vaikutteet näkyvät jo alkutekstien animaatiossa, jossa pukumies putoaa korkeuksista mainosten verhoilemien pilvenpiirtäjien keskellä. Musiikkia on käytetty säästeliäästi mutta vaikuttavasti: yksi ensimmäisen tuotantokauden jaksoista päättyy uskomattoman kauniiseen folk-lauluun, jonka Don Draperin rakastajattaren beatnik-tuttavat livenä esittävät.

Sopranosiakin kirjoittaneen ja tuottaneen Matthew Weinerin luoma Mad Men voisi olla pakollista katsottavaa kaikille mainosalaa opiskeleville: joka jaksossa tehdään kampanjaa ja esitellään mainostamisen saloja. Kun mainoskatkon pakkopullaa katsoo sarjan oppien valossa, huomaa mainonnan muuttuneen vain pintapuolisesti; nykymainosten psykologinen rakenne on yllättävän identtinen Mad Menin copywriterien kehittelemien mielikuva-ansojen kanssa.

Mad Menin neljäs tuotantokausi saa USA:n ensi-iltansa heinäkuussa.

Rosvottarien kova kohtalo

Flunssa pitää edelleen otteessaan ja The Wiren toinen tuotantokausi ei ole vielä saapunut, joten turvauduin epookkidraamaan.

BBC:n minisarja The Buccaneers (1995) perustuu amerikkalaisen Edith Whartonin (1862-1937) keskenjääneeseen romaaniin. Tarinassa amerikkalaiset uusrikkaat yrittävät turhaan päästä maansa vanhan yläluokan piireihin, ja päättävät kokeilla onneaan Englannin aatelisten parissa. Köyhtyneet aristokraatit halveksivat amerikkalaisten sivistymättömyyttä, mutta tarvitsevat heidän rahojaan; amerikkalaiset taas kaipaavat statusta ja hyväksyntää, jota he lastensa onnistuneiden naimakauppojen myötä voivat odottaa saavansa myös kotimaassaan.

Päähenkilöt ovat newyorkilaistuneet St. Georgen sisarukset Annabel (Carla Gugino) ja Virginia (Alison Elliott) sekä heidän brasilialainen ystävänsä Conchita (Mira Sorvino). Conchita nai englantilaisen lordin, ja hieman myöhemmin Virginia avioituu tämän vanhemman veljen kanssa. Häissä rakastuneelle Virginialle selviää, että hänen tuore aviomiehensä aikoo jatkaa suhdettaan pitkäaikaisen rakastajattarensa kanssa ja nai Virginian tämän isän rahojen takia. Myös Conchitan avioliitto osoittautuu onnettomaksi.

Onnettomin kohtalo kaikista on kuitenkin hädin tuskin täysikäisellä Annabelilla, joka suostuu infantiilin herttuan vaimoksi ja joutuu tarkoin säädellyn asemansa ja rakkaudettoman liittonsa vangiksi. Alkujaan eläväisen Annabelin elämä kalpenee pian niin ilottomaksi ja yksinäiseksi, että katsoja kokee voimakasta myötäahdistusta. Annabelin entinen kotiopettajatar Laura Testvalley (Cherie Lunghi) on hänen henkireikänsä, ja Laura myös lopulta auttaa epätoivoisen Annabelin uuteen alkuun, uhraten samalla oman mahdollisuutensa rakkauteen.

Tarinan amerikattaret omaksuvat kukin omanlaisensa selviytymisstrategian englantilaisen koleuden keskellä. Salliva ja epäsovinnainen Conchita lohduttautuu rakastajalla, mutta tukee lopussa syfiliksen heikentämää aviomiestään luotetun ystävän tavoin. Petetty ja nöyryytetty Virginia nielee ylpeytensä ja ylläpitää urheasti kulissia, elättäen samalla miehensä koko sukua. Kun miehen varaton rakastajatar lopulta tekee itsemurhan, Virginian kärsivällinen odotus palkitaan ja puolisojen vihjataan viimein lähentyvän toisiaan jollain uudella tasolla.

Annabel yrittää pitää kiinni arvoistaan ja itsenäisyydestään omassa, loisteliaassa vankilassaan, ja onnistuu hyveellisesti vastustamaan normaalin elämän ja rakkauden houkutusta. Lopulta kieroutunut avioliitto vaatii niin suuria uhrauksia, että Annabelin on pelastauduttava. Ratkaisun seurauksena hän joutuu peruuttamattomasti aristokraattisen yhteisön ulkopuolelle. Annabelin onneksi siirtomaat tarjoavat mahdollisuuden uuteen alkuun ja elämään.

The Buccaneers kuvaa uuden mantereen ja porvariston nousua, englantilaisen yläluokan rappeutumista sekä luokkien ja maiden välisiä kulttuurieroja. Se tarkastelee yksilön asemaa yhteisön vaativan korsetin puristuksessa, mutta myös vähitellen avautuvia emansipaation mahdollisuuksia. The Buccaneers kuvaa kahdenlaista vankeutta: sosiaalisesta noususta yksilötasolla maksettava hinta on kova nuorille naisille, mutta helppoa ei ole aristokraateiksi syntyneillä miehilläkään, joiden syntyperä pakottaa heidät ahtaisiin ja jo valmiiksi vanhentuneisiin rooleihin. Ehkä vaikeinta on näiden miesten äideillä, jotka näkevät aikojen ja tapojen muuttuvan ja ymmärtävät samalla omien uhraustensa traagisuuden.

Naisnäkökulma on vahva, ja lähes kaikki sarjan miehet ovat enemmän tai vähemmän heikkoja, pelkurimaisia ja jopa vastenmielisiä. He muodostavat kömpelön ja vaisun taustan, jota vasten naishahmot kontrastoituvat voimakkaina, haurainakin vahvuuteen pakotettuina. Tämä on epäilemättä tarkoituksellista. Tarinan naiset kypsyvät ja kehittyvät, mutta miesten hahmot pysyvät staattisina tai degeneroituvat -lukuunottamatta Annabelin rakastettua Guy Thwaitea (komea Greg Wise).

The Buccaneers on sujuvaa ja viihdyttävää epookkia, ja näyttelijävalinnat ovat onnistuneemmat kuin monissa muissa BBC:n klassikkofilmatisoinneissa. Viehättävä Carla Gugino tulkitsee hienosti roolihahmonsa vakavoitumisen lapsekkaasta kiukkupussista riutuvaksi herttuattareksi. Pidättyväisen ja konservatiivisen Virginian hahmossa on herkkyyttä, joka saa toivomaan, että Alison Elliott olisi esiintynyt useammissa elokuvissa tai tv-sarjoissa. Karismaattisen Elliottin ura on kuitenkin ollut melko vaatimaton; viimeksi hänet on nähty Kova laki-sarjassa. Lukuisissa brittiläisissä TV-sarjoissa näytelleen Cherie Lunghin Laura Testvalley on lämmin ja ilmeikäs.

En ole lukenut Edith Whartonin vuonna 1938 ilmestynyttä alkuperäisteosta, joten en tiedä miten uskollinen TV-sarja on sille. Wharton ei ehtinyt kirjoittaa romaania loppuun ennen kuolemaansa, mutta häneltä jäi muistiinpanoja, joiden pohjalta käsikirjoittaja on rakentanut loppuratkaisun. The Buccaneersissa on kuulemma omaelämäkerrallisia aineksia: erosihan nuorena avioitunut Wharton viisikymppisenä miehestään ja aloitti uuden elämän intellektuellien suosimassa Ranskassa. Siellä Wharton kirjoitti tunnetuimman teoksensa The Age of Innocence, josta hänet palkittiin Pulitzerilla 1921. Wharton oli ensimmäinen nainen, jolle palkinto myönnettiin.

The Buccaneers -DVD:n voi ostaa omaksi esim. täältä, kirjastostakin löytyy.

Koukussa

Harmittelin taannoin ystävälleni Sarille, kuinka en ole aikoihin koukuttunut yhteenkään amerikkalaiseen TV-sarjaan. Kaikki paot, lostit ja erilaiset anatomiat ovat pyörineet ruudussa huomiota herättämättä, kaipaamastani addiktoivuudesta puhumattakaan. Sari suositteli HBO:n The Wirea, joka oli pyörinyt joskus muinoin MTV3-kanavan myöhäisilloissa, mutta mennyt monilta ohi. Niin myös minulta. Hankin sarjan ensimmäisen tuotantokauden DVD:llä, mutta unohdin sen hyllyyn.

Keskiviikkona jouduin flunssan takia vuodelepoon ja kaipasin jotain viihdykettä. Muistin The Wiren, pistin sen pyörimään ja kellahdin takaisin sänkyyn. Se oli menoa sitten. Katsoin kaikki 13 jaksoa kahdessa päivässä.

The Wire sijoittuu Marylandin Baltimoreen, jonka asukkaista 65% on mustia. Ensimmäinen tuotantokausi kuvaa Baltimoren slummiutuneen länsipuolen huumekauppaa ja paikallisten poliisien suuroperaatiota bisnestä pyörittävän Avon Barksdalen kiinnisaamiseksi. Operaatio rakentuu pitkälti puhelinten salakuunteluun, mistä sarjan nimi Langalla.

The Wiren henkilögalleria koostuu lainvartijoiden ja rikollisten yhtä sekalaisista sakeista. Hyvisten leirissä on rasismia, korruptiota ja itsekästä oman edun tavoittelua; pahisten puolella lojaalisuutta, huolenpitoa ja olosuhteiden pakkoa. Kukaan ei ole läpeensä paha eikä kukaan pelkästään hyvä. Kaikki kissa ja hiiri -leikin osapuolet esitetään yhtä epäimartelevassa valossa. Silti monet sarjan hahmoista tulevat niin lähelle, että heitä ymmärtää ainakin hetkellisesti.

Mustien hallitseman huumekaupan todellisuus esitetään kaleidoskooppimaisesti. Mukana ovat kaikki paikalliset toimijat teini-ikäisistä juoksupojista Burberry-asuisiin rahamiehiin, hiv:in heikentämistä narkkareista katu-uskottaviin huumekyttiin ja leirien välillä tasapainoilevista vasikoista paatuneisiin ammattitappajiin. Huumeiden, niihin kietoutuneen rahan ja eloonjäämistaistelun sanelemien ihmissuhteiden urbaanissa viidakossa on myös kiintymystä, rakkauttakin, mutta kaikki liukenee riippuvuuden, väkivallan ja koston kierteisiin.

Sarjassa on jotain samaa kuin Paul Higgisin rasismia luotaavassa Crash -elokuvassa ja Steven Soderberghin huumekollaasissa Traffic, mutta The Wire on temaattisesti moniulotteisempi ja täysin vailla mahtipontista sentimentaalisuutta. The Wire ei rajoitu huumeteeman varioimiseen, vaan kuvaa useita ihmiselämän ulottuvuuksia: lapsuuden loppumista, vanhempien ja lasten välisiä suhteita, homoseksuaalisuutta, ammatillisen identiteetin ja hierarkian muodostumista. Taitavimmin kuvataan porukkaan kuulumisen ja sosiaalistumisen välttämättömyyttä, ulkopuolelle jäämisen yksinäisyyttä ja vaihtoehtojen puutetta. Viime kädessä kyse on aina selviytymisestä, eloonjäämisestä.

Periamerikkalainen, individualistinen oman onnensa seppä -ajattelu ei toimi The Wiren kuvaaman Baltimoren kaduilla sen enempää kuin hierarkkisella poliisilaitoksellakaan. Ihmiset ovat peruuttamattomasti yhteisöjensä jäseniä ja erilaisten riippuvuussuhteiden armoilla. Toisinaan yhteisöt ovat joustavia: yksi sarjan teemoista on anteeksianto ja toisen tilaisuuden saaminen. Vaikka monille annetaan tilaisuus muuttua, harvat siitä saavat pysyvää otetta. Itse systeemi pysyy kuitenkin muuttumattomana, kuten kauden viimeinen jakso alistuneesti näyttää. Katsojaa ei liehitellä tv-kerronnalle tyypillisellä oikeudenmukaisuuden toteutumisella vaan tiukka realismi pitää loppuun saakka.

Huumekaupan kaiken uhraavasta armottomuudesta huolimatta David Simonin luomassa sarjassa on lämpöä ja huumoria, ja se on äärimmäisen viihdyttävä. Toinen tuotantokausi on jo tilattu (hinta Amazonissa n. 20 euroa), yhteensä tuotantokausia on viisi. Onneksi sitä saa lisää, sillä vieroitusoireet ovat jo iskeneet. Olen koukussa.