Charlotte magneettikentässä

Charlotte Gainsbourgin rooli Lars von Trierin Antichristissa oli niin hurja, että elokuvan nähtyäni epäilin, etten enää koskaan pystyisi kuuntelemaan Gainsbourgin musiikkia ilman kauhumielleyhtymiä. Onneksi Gainsbourg on niin hyvä muusikko, että hänen uutta levyään IRM:iä kuunnellessa ei tule lainkaan ajatelleeksi näyttelijä-Gainsbourgia.

IRM on ranskankielinen nimitys magneettikuvaukselle. Gainsbourg oli pari vuotta sitten vesihiihto-onnettomuudessa, jonka seurauksena hän sai aivoverenvuodon. Magneettikuvauslaitteet tulivat tutuiksi jälkiseurannan aikana. Levyn nimikappale IRM kertoo Gainsbourgin kokemuksista magneettikentän keskiössä ja tilanteeseen liittyvästä eksistentiaalisesta hämmennyksestä. Muilla kappaleilla ei ole suoranaisesti mitään tekemistä sairaalamaailman kanssa.

Edellisellä 5:55-levyllä Gainsbourg teki yhteistyötä Airin ja Jarvis Cockerin kanssa, IRM on Gainsbourgin ja Beck Hansenin yhteinen yritys. Beck on säveltänyt levyn kappaleet ja sanoittanut ne yhteistyössä Gainsbourgin kanssa. IRM on edeltäjäänsä parempi, monipuolisempi ja jotenkin orgaanisempi. Suurin osa kappaleista on alle kolmeminuuttisia ja sellaisina melko helposti lähestyttäviä, napakoita ja tarttuvia. Levyn tunnelmassa on viileästä tyylikkyydestä huolimatta lämpöä ja aurinkoisia sävyjä; 5:55 oli melankolisempi ja raskassoutuisempi.

Ensimmäiseksi ihastuin naivistisen Me and Jane Doe -kappaleen heleään afrikkalaistunnelmaan, seuraavaksi Time of the Assassinsin komean ilmavaan kertosäkeeseen. Aistikas Trick Pony -kappale tuo mieleeni Martina Topley-Birdin ja Trickyn yhteistyön. Koneäänillä leikittelevä IRM, orientaalinen Voyage ja eteerinen Vanities ovat oikein onnistuneita. Sen sijaan ensimmäiseksi singleksi valittu Beckin ja Gainsbourgin duetto Heaven Can Wait ei ole levyn parhaita kappaleita, kuten ei ollut edellisenkään levyn ensimmäinen sinkku The Songs That We Sing.

Monissa arvosteluissa on oltu helpottuneita siitä, että tytär-Gainsbourgin levy(i)llä ei ole kovin ilmeisiä vaikutteita hänen isältään Serge Gainsbourgilta. En tiedä, miksi se olisi niin paheksuttavaa, mutta pelkoa siitä ei tosiaan ole: IRM ammentaa vaikutteita niin monista musiikillisista lähteistä, että isä-Gainsbourgin tuotanto ei ainakaan minulle tule kertaakaan mieleen. No, ehkä Le Chat du Café des Artistesin kohdalla vähän, mutta sekin voi selittyä kappaleen ranskankielisyydellä. Beckmäisyys on paljon selvemmin havaittavissa, mutta ainakaan Beckin musiikin ystäviä sen ei luulisi haittaavan.

Hieno levy, eklektisyydessäänkin omalaatuinen. Eikä yhtään pelottava tai masentava, eli Antichristin säikäyttämienkin kannattaa ottaa kuunteluun.